sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Taas yksi turha päivä

Taas yksi tylsä päivä takana ja mitä sainkaan aikaan? En yhtään mitään. Istuin koko päivän olohuoneen lattialla pupu vierelläni ja katsoin telkkaria samalla kun räpläsin läppäriä. Tyypillinen päivä. Onneksi kommentit piristivät valtavasti päivääni enkä tuntenut oloani täysin yksinäiseksi. Olen koukussa niin moneen asiaan ja digiboksi on yksi niistä. Tallennan sille päivässä tuntitolkulla ohjelmaa ja katson sitä sitten seuraavana päivänä. Mun häntäluu on varmaan jo hiusmurtumilla kun se on niin kamalan kipeä lattialla istumisesta. Vatsojn tekeminen on yhtä tyskaa.. Ja iho häntäluun kohdalta on sillein inhottavasti kuivunut ja muuttunut vaalean ruskeaksi. Nättiä... Mutta ansaitsen sen.



Oli mulla varmasti asiaakin, mutta unohdin sen kun olen jo ottanut nukahtamislääkkeen.

Huomenna aion kävellä katsomaan merta jos on hyvä päivä. Mun on saatava itseni ulos kämpältäni muutenkin kuin pakkolenkeille. En käy töissä. En käy koulussa. En näe kavereitani ikinä. Päivänvalolla liikkuminen on ahdistavaa, mutta huomenna kokeilen jos uskaltaisin. Haluan vain eroon näistä ahdistavista ajatuksista ja rauhoittua kuuntelemalla lokkien laulua ja katselemalla meren vellovaa pintaa.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

tsemppiä uuteen viikkona! ♥

Anonyymi kirjoitti...

...viikkoon...piti kirjoittamani :)

Mansikka Sport kirjoitti...

Tsemppiä multakin, ja koitahan syödä hyvin ja nostella edes erittäin kevyitä painoja, et saisit lihasmassaa...Vaikea kyl neuvoa yhtään mitään anoreksian suhteen, kun ei ole kokemusta, mutta koita vaa lihottaa itsees ja jaksaa ;)

iceblue kirjoitti...

Oi, asuisimpa minäkin lähellä meren rantaa! Rakastan meren tuksua ja sitä ääntä kun aallot lyövät rantaan<3

Toivoisin, että minulla olisi nyt jotain fiksua sanottavaa, mutta pakko tyytyä johonkin ei-niin-fiksuun. Kun näin nuo nykyiset mittasi edellisessä postauksessa, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että hui kun olet pikkuinen! Ja sitten luin mitä itse ajattelet mitoistasi, ja silmäni pullistuivat ulos kuopistaan. Kilo _väli_tavoitteeseen?!

Se sai minut niin surulliseksi. Toivon niin ettet kuihdu pois. Ettei anoreksia-peikko nielaise sinua kokonaisena ja vie mukanaan. Toivon niin, että löytäsit jostain voimia pistää sille vastaan.

*hali*

Hirmuisesti voimia ja jaksamista <3

Anonyymi kirjoitti...

Olen sinua liki 10 vuotta vanhempi, ja taistellut aikoinani hyvinkin samanlaisten ongelmien kanssa kuin sinä. En ole vieläkään parantunut kokonaan, mutta olen ollut jo vuosia normaalipainoinen, ja käyn kontrolleissa lääkärin luona puolivuosittain, edelleen... Nykyisin kiusana on ajoittainen ylipaino, mutten osaa stressata siitä kuten ennen, koska olen löytänyt elämääni muutakin sisältöä kuin painon tarkkailu. Ulkonäkökeskeinen olen yhä.

Ketään ei voi pakottaa parantumaan. Parantuminen lähtee aina omasta halusta tulla terveeksi. Tekstiesi perusteella (olen lukenut blogiasi jo pitkään) et ole kovinkaan halukas parantumaan. En osaa antaa sinulle neuvoja, osaan olla vain huolissani tuntiessani fläshbäckejä omasta menneisyydestäni, mutta ainakin omalla kohdallani parantuminen lähti hyvin pienistä asioista, ja hyvin hitaasti. (Tyyliin yhden banaanin lisääminen joka kolmannen päivän aterioihin tms.)Uusista asioista vain piti pitää lujasti kiinni. Joskus tuntuu että syömishäiriöisten oletetaan parantuvan yhdessä yössä, vaikka kaikki tiedämme ettei se mene niin. Voi kunpa voisin käännyttää ajatuksesi siten, että tuntisit itsesi voittajaksi pystyessäsi syömään vähän enemmän. Edes vähän...

Voimia ja tsemppiä ja kaikkea hyvää kevääseesi. Haluaisin kovasti auttaa, mutta tiedän että päätös tervehtymisestä lähtee vain ja ainoastaan omien korvien välistä.

cassie kirjoitti...

Kiitos Anonyymi vaivannäöstä ja ihanan pitkästä kommentista!
Olet ihan oikeassa, että parantumisen on lähdettävä omasta aloitteesta. Minulla ei ole koskaan motivaatio parantua säilytyt tarpeeksi kauaa. Kerran hakeuduin omasta aloitteesta hoitoon ja marssin ensiapuun keskellä yötä kun sain tarpeekseni tästä kaikesta. Ne pienet motivaatiot parantua ovat aina liittyneet balettiin, koska minua uhkailtiin että en saisi jatkaa harkoissa käymistä jos en mene hoitoon. Siihen se baletti ja hoito sitten tyssäsikin. pitkä tarina...
Kiitos kuitenkin rohkaisevista sanoistasi. On aina ihana kuulla, että parantuminen ei ole mahdotonta koska mahdottomalle se tuntuu. Kyllä minäkin joskus vielä kasvan aikuiseksi ja parannun ;)