perjantai 15. toukokuuta 2009

Tapojen orja


Revin itseni päivällä pakolla sängyn pohjalta ylös. Viime yönä nukuin koko yön heräämättä ollenkaan ja aamulla oli tuskaa nousta ylös. Olisin halunnut vain jatkaa uniani, mutta pääni pakotti minut kuluttamaan kaloreita. Ei sängyssä makaaminen ole sallittua. Lepääminen olisi oikea lääke väsymykseen ja uupumukseen, mutta sh vei voiton tänään. Olen armottomasti jäljessä tämän viikon liikuntatavoitteesta kun olen synkistellyt sängyn pohjalla. Sängyssä maatessani valveilla en voi ajatella mitään muuta kuin kaloreiden kulutusta ja ruokaa. Ne ajatukset vainoavat minua. Niistä ei pääse eroon ja se tekee minut hulluksi. On tehnyt jo viimeiset 10 vuotta...


Kävelin vanhempieni luokse Vartiokylään jonne matkaa kertyy vajaa 11km. Yritin pukeutua lämpimästi mutta kylmä tuuli meni syöraan kahden paksun fleecetakin läpi. Se oli kamala lenkki, koska tärisin kauttaaltani. Purin vain hampaitani yhteen ja koitin kävellä niin lujaa kuin vaan jaksoin. Silmät vuotivat koko matkan ajan kun kaikkea möhnää lensi silmiin. Näytin varmasti, että olin itkenyt kun päsin vihdoin vanhemmille. Isä kysyi heti ensimmäisenä, että onko kaikki kunnossa. Näytin kuulemma isän mielestä, että en olisi syönyt moneen päivään mitään. Kumma kun minä en huomaa mitään. Hmm...
Isä vei minut puoliväkisin takaisin kämpälleni autolla. Vanhempani eivät tykkää, että kävelen heidän luokse kun matkaa tulee edes takaisin kuitenkin yli 20km. Tykkään kävellä sen matkan ja olen tottunut siihen, mutta vanhemmat ei. Äiti alkoi valittamaan kun ovat ostaneet mulle oman auton ja maksavat autopaikasta enkä kuitenkaan käytä autoa. Ollaan sovittu, että käyttäisin autoa aina kun menen heillä käymään. Mutta kun siitä tulisi juuri sopiva kävelylenkki..

Olin kyllä aivan poikki kun pääsin lopulta kämpälleni takaisin. Jalkoja pakottaa ja on kylmä. Vihaan tuulista ilmaa.. Ajattelin, että keväinen ilma ja kävelylenkki piristäisivät, mutta jokin kiskoo minua syvemmälle ja syvemmälle masennuksen mustaan aukkoon. Olenkohan jo pudonnut sinne mustaan aukkoon eikä paluuta takaisin enää ole?

Kiitos ihanista kommenteista teille<3

2 kommenttia:

Valerie kirjoitti...

11 kilometriä? HUI! Kuolisin varmaan läkähdyksestä jos yrittäisin samaa. Vau!
Mutta kuitenkin, tulin sanomaan että tämä on todella mielenkiintoinen blogi, jään seuraamaan. :)

Laura kirjoitti...

itellä on 11km mummun luo ja se matka tulee kerran viikossa aina pyöräiltyä ja muutenki meiltä on lähimpään kaupunkiin 11km(maalla kun asun)... meillä ei onneks olla vielä mulle ruvettu naputtaan siitä että pyöräilen tai kävelen tollatteen matkan :D
kirjotukses on kyllä hyviä :)