Hiljaisuuden salaisuus

Jos et halua jotain, älä puhu mitään. Kadut. Jos haluat jotain, älä puhu mitään. Et saa.

En jaksaisi muuta kertoa, koska tuo lause kuvaa tydellisesti eilistä tapaamistani lääkärin kanssa. Avasin suuni. Uskalsin vaikka paniikki kaiveli kurkkuani. Kerroin kuinka lääkkeet eivät auta lainkaan ahdistukseen. Mikä oli lääkärin reaktio? Ukko oli täysin välinpitämätön. Ei mitään vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen siirtyi seuraavaan asiaan eli verikokeiden tuloksiin missä ei ollut mitään suurempia vialla. Eli kiitos siitä rakas lääkärini. Sait minut tuntemaan itseni vielä pienemmäksi ja mitättömämmäksi. Täysin näkymättömäksi. On siis parasta pitää suuni kiinni. Kukaan ei kuitenkaan ikinä kuuntele minua ja senhän todistin eilen. Onneksi minulla on tämä blogi, jossa saan tukea ihanilta ihmisiltä.

Lääkärin välinpitämättömän reaktion jälkeen tunsin kuinka masennus alkoi painamaan minua kasaan kuin lyijy. Sanoin eilen tapaamisessa vain sen miten paha minulla on olla ahdistuksen kanssa. Koko loppu ajan olin hiljaa ja tuijotin käsiäni. En kyennyt vastaamaan kysymyksiin kun olo oli täysin lamaantunut. Jos minulla olisi yhtään enemmän rohkeutta olisin haistattanut *skat sille ukolle. Kiukku ja suuttumus on minulle aika harvinainen tunne, mutta eilen pisti vihaksi. En tiedä, mutta eilen minua ei kohdeltu oikein..

Eilisen tapaamisen jälkeen olin totaalisen voimaton. Kiukku ja itku veivät viimeisetkin voimani. Tämän päivän olen viettänyt sängyssä. Nousin pari kertaa tupakalle, mutta en jaksanut vielä aloittaa uutta päivää. Kaivauduin takaisin peiton alle vaikka lenkillä olisi käytävä ja kaikkea. Nousin nyt iltapäivällä vihdoin ylös enkä tiedä mitä tehdä. Teksisi mieli mennä takaisin turvaan peiton alle, mutta toisaalta olisi saatava aikaiseksi jotain tänään. En halua elää. Maailmaa peittää harmaa verho vaikka on kesä. Itkettää.