lauantai 23. tammikuuta 2010

Kurjaa...

On taas sellainen olo, ettei surulla olisi loppua. On ikävä ihmisiä ketä ei saa enää takaisin. Aika kuluu liian nopeaan ja haluaisin vain pysähtyä tähän hetkeen. Tai mielummin haluaisin kääntää aikaa taakse päin. Haluaisin elää uudestaan joitain rakkaita muistoja. Onhan kaikki muistot minulla tallessa päässäni, mutta ne ovat haalistuneet ajan kuluessa. Värit eivät ole enää niin kirkkaita ja äänet ovat epäselviä. Haluaisin toisen mahdollisuuden tehdä joitain menneisyyden asioita toisin. Tuntuu, että kaikki ongelmat ja huonot asiat ovat minun aiheuttamia. Haluaisin yrittää tehdä jotain toisin.

Minulla on niin ikävä rakasta serkkuani joka kuoli auto-onnettomuudessa vuosia sitten. Ajattelen Minnaa melkein joka päivä enkä ole vieläkään päästänyt hänestä irti. Olen maininnut hänestä aikaisemminkin täällä blogissa, mutta Minnasta puhuminen on erittäin vaikeaa. Minna oli minulle kuin isosisko. Olen perheeni ainut lapsi ja Minna otti piti minusta huolta. Toivon vain, että joku pitää nyt Minnasta huolta.

Katsoin pari viikkoa sitten 'Riivatut talot' (kyllä, olen siihen koukussa) ja siinä oli meedio/selvännäkijä, joka keskusteli henkien kanssa. En nyt ala koko ohjelmaa selittämään, mutta tämä meedio keskusteli hengen kanssa joka oli poistunut elävien maailmasta tekemällä itsemurhan. Sillä ihmisellä oli ollut surkea elämä, mutta itsemurhan jälkeen hänestä tuli onnellisempi. Eli kuolemanjälkeisessä elämässä voisi ehkä päästä näistä tuskista mistä joutuu maanpäällä kärsimään. En tiedä miksi kirjoitan tästäkin tänne, mutta ajattelen kuolemaa usein. En ole 'uskovainen' eli en siinä mielessä mieti kuolemanjälkeistä elämää. Mietin vain, että vapautuisinko kaikista kahleistani itsemurhalla... Onneen maan päällä en jaksa enää uskoa...

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

ootko oikeesti tosissas? jos tiiät ongelmas mikset hae niihin apua? ja ihmettelen miten sulla on 200 lukijaa ku valitat vaan ongelmistas ja siitä et mikään ei suju, jos et ole onnellinen niin tee asialle jotain, hanki apua, mene terapiaan, älä vaan istu ja toljota että elämä on perseestä.

Anonyymi kirjoitti...

Ylemmälle anonyymille:

Mitä jos häipyisit täältä sinne onnellisten joukkoon. Cassie KÄY terapiassa.

Jos empatia ja toisen ihmisen osaan itsesi asettaminen on täysin vieraita juttuja, niin ei oo tosin kyllä ihmekään ettet mistään mitään ymmärrä, paitsi omista tunteistasi.

cassie kirjoitti...

Ylin anonyymi- tulevaisuudessa ennen kun haukut ketään muuta niin lue muutama aiempi postaus. Minä käyn terapiassa ja saan apua. Ei ole pakko seurata jos ei miellytä. Olet haukkusi saanut haukuttua niin mahdat olla nyt tyytyväinen...

On niin turhauttavaa kun ihmiset eivät ymmärrä, ettei terapiassa käymisestäkään aina tule onnelliseksi.

Tavallisille ihmisille maailma on niin yksinkertainen...

Anonyymi kirjoitti...

Mä en halua nyt mitenkään loukata tai tulla tölvimään sua, mutta olen seurannut blogiasi jo jonkun aikaa ja nyt tuntuu siltä että koska mulla on vapaus kommentoida, tahdon sen tehdä.

Musta sä ajattelet liikaa olevasi erilainen. "tavallisille ihmisille maailma on niin yksinkertainen". Ymmärrän kyllä sinänsä mitä tarkoitat, kun vakavan masennuksen kanssa olet paininut jo niin kauan, mutta uskoisin että suakin auttaisi jos joskus yrittäisit oikeasti astua "tavallisen ihmisen" asemaan muutenkin kuin kaukaa haikailemalla.

Surulle ei ole loppua, jos et itse tahdo sitä lopettaa. En tarkoita, että kaikki ratkeaisi sormien napautuksessa "asennetta muuttamalla", mutta rajusta oman päänsä ympärikääntämisesta - vaikka se tuntuisikin kamalan vaikealta ja pahalta, usko mua, olen kyllä joutunut tekemään sitä itsekin - on apua.

Paha olo ei ole osa sun persoonallisuutta, se ei jumitu suhun kiinni ellet itse anna sen jumittua. Sä itse annat kasvualustan kaikelle ahdistukselle, ja välillä tuntuu että haluat saada sen kasvamaan vielä suurempiin mittoihin, tai ainakin suojella niin ettei se häipyisi kokonaan. Yritä päästää irti siitä pahasta olosta, yritä ennemin päästä sen yläpuolelle kuin luokitella itseäsi erilaiseksi kaikista muista ihmisistä. Vaikeutat vain omaa olemistasi sillä kun et halua ajatella olevasi tavallinen (mikä sekin on kyllä niin kyseenalainen sana etenkin tässä yhteydessä, että epäilen käyttäväni sitä nyt hyvinkin härskisti väärin. Toivottavasti kuitenkin ymmärrät pointtini).

Anonyymi kirjoitti...

Sun teksteistä jotenkin huokuu se, että et haluaisi olla niin masentunut, ahdistunut ja sulkeutunut koko ajan, mutta en sitli huomaa mitään halua päästä siitä eroonkaan. Päivä kerrallaan, mutta älä anna jokaisen päivän olla samanlainen. Sä olet vielä nuori, ja jos vain saisit parantumishalusi- ja motivaatiosi kohdalleen, sulla voisi olla varhaisaikuisuudestasi vielä muitakin muistoja kuin toisiinsa sulautuvat päivät.

Kaikille ihmisille tulee vastoinkäymisiä, ne pitää vain oppia ottamaan vastaan. Terapia ei auta sua, jos sä käyt siellä vain säännöllisesti vastailemassa kysymyksiin ja puhumassa, jos se ei laita sussa mitään ajatustyötä liikkeelle sen terapian ulkopuolella. Sen tarkoitus ei ole parantaa sua yhtäkkiä täysin terveeksi vaikka sä vain istuisit ja aukoisit suuta, sen on tarkoitus antaa sulle avaimia ja keinoja oman pääsi selvittämiseen, tukea sua kun tarvitset. Toimiva terapia on aina kahden kauppa, ja musta tuntuu että sun tapauksessa sä et ole sitä kauppaa tehnyt.

Älä ota huonoa omaatuntoa siitä miltä susta tuntuu, millainen olet tai "missä jamassa" olet. Niin vain on, ja asialle oikeasti voi tehdä jotain. Koittaisit edes väkisin ajatella niin, ehkä jossain vaiheessa se muuttuu oikeaksi oivallukseksi. Mieti miten paljon sä saisit takaisin, kun jaksaisit taistella itseäsi edes hieman parempaan jamaan.

Koita syödä. Vaikka väkisin, ilman ruokaa ei selviä kukaan. BMI on vain numero, ei elämä.

Anonyymi kirjoitti...

Olen tietysti yksi niistä monista joka haluaisi kommentillaan herätellä sua. Tai siis, tottakai haluan! Tietysti haluaisin, että kun luet tämän, et vain liikuttaisi silmiäsi näitä kirjaimia pitkin vaan oikeasti lukisit, jäisit miettimään, ajattelisit. Ajattelisit jotain uutta. Aivot on siitä jännät, että ne oppii. Mitä pidempään toistat samaa ajatusrataa pahasta olosta, sitä tiukempaan se juurtuu. Siitä on myös mahdollista päästä pois, aivot oppii, sulla on valta niihin.

Sun täytyy vain oikeasti tehdä jotain. Parantuminen, voi jos parantuisit edes hieman, edes osittain, on monimutkaista ja vaikeaa, mutta sä et saavuta sitä istumalla kämpälläsi ja toistamalla samaa rataa ajatuksissasi. Sen eteen täytyy oikeasti tehdä työtä, täytyy uskaltaa ajatella, täytyy uskaltaa kohdata itsensä kunnolla.

Älä luovuta. Sisulla. Harmaudessa ja ankeudessa ei ole mitään ideaa, maailma on iso ja täynnä värejä. Aloita pienistä asioista, niistä voi kasvaa vielä vaikka mitä.

Tästä tuli kamalan pitkä kommentti, en pyydä muuta kuin että lue tää ajatuksella läpi, mä olen koittanut saada tähän koottua jotain omia pointtejani, ja toivon että tää olisi sulle muutakin kuin vain anonyymin kommentti toisten joukossa. (Joka ei edes mahtunut kokonaan kommenttiboksiin, siksi jouduin hajottamaan tämän kolmeen osaan, anteeksi. Mulla oli vain niin paljon kaikkea mitä halusin sanoa).

turhautunut kirjoitti...

Tahdon vain sanoa että masennuksesta ei ole helppo päästää irti, varsinkin, jos se on kauan hallinut elämää. Minä olen taistellut masennusta vastaan viisi vuotta, ja nykyään käyn terapiassa, mutta en huomaa mitään eroa entiseen. En osaa päästää irti niistä vanhoista ajatuksista.

Ymmärrän sinua Cassie. Tai ainakin masennustasi, itselläni ei ole anoreksiaa, mutta ajoittaista bulimista oireilua.

Parantuminen lähtee omasta itsestä, ja jos ei ole valmis, niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Anna itsellesi aikaa.

Voimia ja halauksia. :)

P.S. Sait uuden lukijan.

Anonyymi kirjoitti...

kannattaa joskus kuunnella ihan ajatuksen kanssa mitä "normaalit", terveet ja onnelliset ihmiset kommentoi, joku niksihän niilläkin onneensa on. Onnellisuus ei ole päämäärä, se on tapa elää.

Anonyymi kirjoitti...

"Tavallisille ihmisille maailma on niin yksinkertainen..."
Sinä olet tavallinen ihminen. Ei ole erikoisia ihmisiä. Sairastuminen ei tee ihmisestä poikkeavaa. Sinä ja sairautesi ette ole sen ylempi ettekä alempiarvoisia kun kukaan muukaan tallustelija. Vähättelet itseäsi, mutta silti nostat itsesi ja sairautesi korkkeelle ja kerrot olevasi jotenkin... ei niin tavallinen. Kertoo ehkä jotain itsestäsi.

Anonyymi kirjoitti...

Olen eri anonyymi. Minulla on kokemusta syömishäiriöstä ja vaikeuksista. Kyllä me ymmärretään mitä on kun ei ole onnellinen. Taistelen itse asioiden kanssa joka päivä ja olen kokenut itsekin juttuja, sellaisia mitä monet ei ajattele. Siksi olen kasvanut kovaksi ja osaan nyt olla kiitollinen. Ihan totta anonyymin pointit, sä et suinkaan ole ensimmäinen etkä viimeinen tässä maailmassa. Ja tämän sanoisi vain sellainen ihminen, joka todella välittää ja jolla on munaa sanoa ja ajatella asioita, virheistä huolimatta. Sullakin on sitä, aika hienoa lopulta, eikö? Jostain syystä blogisi kommentteihin sattui tulemaan tällaisia aiheita. Ei kannata säikkyä, se ei ehkä toistu.

Sofia90 kirjoitti...

Jospa kaipaatkin itse
elämää. Mulle aina käy niin, että kun on kuukausia luppoaikaa koulusta niin
alan miettimään vanhaa elämääni ja ihmisiä jotka olen menettänyt. Sitten menee
vuosia ja ikävöin seuraavaksi ihmisiä joista olen joutunut luopumaan tuon ajan
jälkeen. Eikö se vain kerro, että elämä on itsessään ollut niin upeaa, että on löytänyt noita ihania muistoja ja ihmisiä. Tiedän, että serkkuasi ei voi kukaan korvata, mutta entäpä jos tuolla jossain on joku ihminen josta tulee
vielä paras ystäväsi ja mitä mahtavia tulevia muistoja hävität, jos päätät elämäsi nyt? Minä ainakin pääsin eroon epätoivon ajasta, kun keskityin siihen mitä tuleman pitää. Aloin muokkaamaan sitä sellaiseksi, kuin haluan sen olevan. Minulla on seinällä tämmöinen unelmataulu, joka oli alussa aivan tyhjä, mutta nyt jo muistuttaa kaikesta mitä haluan. Sillä tavoin saan aikaiseksi asioita. Niin ja vielä tosi rohkeaa sinulta kertoa näistä asioista muille, koska eihän masennusta ja menetystä voi ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Minusta olisi hienoa, jos blogi tulevaisuudessa vielä saisi positiivisen sävyn ja siitä tulisi selviytymistarina. <3

Anonyymi kirjoitti...

Aloitin lukemaan blogiasi eilen.. Ja tiedän tämän olevan vanha entry, mutta eikö tämä onnettomuudessa kuollut serkku ollutkaan Sanna?