sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Viikon tapahtumat

Okei...
Mitä on tapahtunut viime postauksen jälkeen.

Kotiloma oli pelastus helvetistä. Osasin rentoutua ja unohtaa kaiken pahan. No en kaikkea, mutta tällä hetkellä kaikki paha mikä pääni sisällä liikkuu liittyy tuohon sairaalaan. Pääni huutaa, että sairaala on pahan asuinsija, letku on pahan pitkä sormi joka ulottuu sisälle vatsaani saakka, letkuun laitettava litku saastuttaa vartaloni pahalla, lääkärit ja hoitajat ovat pahan kanssa liitossa. Tuon kaiken pahan sain lukittua kämppäni ulkopuolelle ja hengittää.

Olen pahoillani kaikki, mutta letku lähti toisena kotilomapäivänä. Suutuin ensin äidille kun äiti hoiti aivan väärin sen koko homman. Äiti laittoi jo kaksi annosta, kun oltiin ensin riidelty miten ruutta täytetään, mutta kolmanteen olisi mennyt ihan liikaa. Siihen ruuttaan olisi pitänyt laittaa puolet ja äiti laittoi kokonaisen. Äiti ei antanut periksi että laitettaisiin puolikas. Minä lähdin ovet paukkuen kämpilleni.

Isä tuli syöttämään minulle iltapalaa, mutta siitä ei tullut mitään. En oikeasti huuda isälleni usein, koska en vain pysty. Meillä on läheisempi 'tunnesuhde' tai mikä onkaan enkä halua satuttaa isää. Sinä iltana olin kuitenkin niin ahdistunut ja halusin vain kaikesta pois. Itkin ja itkin. Isä luovutti. Isä lähti. Menin parvekkeelle tupakalle ja letku lähti. Oikeasti, mietin ennen letkun vetämistä, että miten te täällä suututte. Ahdistus ja paha olo vei voiton.

En tiedä mikä kapinointi minuun iski. Kapinointi, toivottomuus, luovuttaminen. Mietin vain, että miten viestitän sairaalalle että en todellakaan haluaisi olla siellä. Viimeisenä lomapäivänä sairaalalle lähtö lähestyi. Lähestyi. Meni ohi. Jätin menemättä. Toivoin vain, että ehkä he vain unohtaisivat minit jos en mene paikanpäälle tai menee ainakin viesti perille etten halua olla siellä. Myöhemmin illalla tuli soitto ja vastasin kolmannella kerralla. Sanoin etten tule enää. Väittelin hoitajan kanssa mitä uskalsin.

Puhelun jälkeen nappasin rauhottavia kun olo oli kamala. Polttelin parvekkeella ja pian ovelle tulee poliisi+ambulanssimiehiä. Ei ollut paljon valinnanvaraa. Uskalsin parin kerran sanoa, etten mene mutta poliisit pelotti. Oikeasti, neljä ronskia miestä vastaan 40kg tyttö, ehkä vähän turhan vakasti nuo lääkärit ottaneet asiat.

Torstaina sain kuulla sen kaikkein kamalimman uutisen eli minulle varmaankin laitetaan se avanne ensi viikolla.

Kirjoitin tämän tänään isän kännykällä kun vanhemmat kävi vierailemassa. Tulee ajastettyna Oma puhelin on vielä kotona. On jotenkin kärttyinen olo pitkästä aikaa ja se saattaa kuulua tekstistä. Pahoittelen.

Kirjoitan kun saan puhelimeni ja kaikki tavarani tänne. Kiitos ihanista kommenteistanne. Valitettavasti en päässyt katsomaan mikä se haaste juttu on mutta katson kun saan tilaisuuden.

10 kommenttia:

Kauris kirjoitti...

voimia <3. Tuntuu omalla tavalla hassulta lukea, kuinka osastolle paluut tuntuvat kamalilta ja kotilomat rentouttavilta, kun itselläni nämä menevät lähinnä toiste päin. Mutta me olemme niin eri tilanteissa että se on enemmänkin kuin ymmärrettävää. Itse en ole joutunut nenämahaletkua kokemaan. Olen vain nähnyt sellaisen parilla muulla ja minusta ne määrät, mitä letkulla vatsaan valutetaan ovat lievästi sanottuna ahdistavia. Ja minä tahdon niin kovasti parantua, että koen osasto hoidon turvallisena, kun voi vierittää vastuun omasta itsestä hoitajille, jolloin ei tule sellaisia valtavia romahduksia, kuin silloin kun olin kotona. Kotilomat ovat minulle raskaita, koska olen taipuvainen herkutteluun ja siitä koituvaan valtavaan morkkikseen (tosin tämä viikonloppu on syömisten kannalta paras ikinä). Osasto hoito herättää erillaisia tunteita ja tuntuu herkästi maailman ahdistavimmalta asialta. Kotona tutussa ympäristössä syömishäiriöinen on oppinut siirtämään pahaa oloa ja ahdistusta syömisen kontrolloimiseen, laihdutukseen ja omiin rutiineihin, ja tuo keino viedään osastolla pois, jolloin ihminen joutuu kohtaamaan tunteensa. Osasto hoidosta on hyötyä psyykkeelle, kun yrittää käsitellä noita tunteita ja poistaa sisälle kertynyttä ahdistusta pois. Ja onhan osastohoito tärkeää vaikka ei tuohon pystyisikään, fyysisen voinnin takia. Hyödyt siitä, mutta toivon tietenkin että voisit hyötyä enemmänkin. Anna itsellesi lupa itkeä vollotta oikein tunteella. Se tekee ihmeitä.

Blogisi on ihana ja tekstisi koskettavia. Ja pakko kysyä vielä, oletko bannerin bongannut netista vai piirtänyt itse?

Peppiina kirjoitti...

Voi sua. Voikun mä pystyisin auttamaan sua! <33 Yritä pärjätä mä en halua luopua susta ikinä! Muista, että oot tärkee ja yritä syödä ees jotain. Voimahali* <3

Anonyymi kirjoitti...

Sulla on hirveen rankkaa, kaikki omat pienet ongelmat unohtuu. Mutta kyllä sä tästä selviät, tosi paljo voimia sulle!

Mary kirjoitti...

"Tämä on laulu tytölle, joka on nimeltään Cassie.
Minulla oli tapana kirjoittaa hänen nimensä käsivarteeni.

Mutta toivon todella, että hän on onnistunut,
että joku vei hänet kotiin.
Hän oli eksyksissä muttei kadoksissa.
Hän tulisi aina kävelemään yksin.

Hän oli aina kuin höyhen ilmassa
En ikinä tiennyt lensikö vai putosiko hän
Hän oli aina kuin höyhen elämässäni

Toivon hänen lentävän."

Kuuntelin juuri tuota laulua ja minulle tuli sinä siitä mieleen.
Se on siis suomennos biisistä song for sophie ja omistan sen sinulle.
Koska olet minulle tärkeä ja toivon että sydämesi voisi olla höyhenen kevyt, ilman huolia <3

lukijasi kirjoitti...

Tunnen ihan hirvittävän suurta surua puolestasi, että anoreksia on niin voimakas että letkut revit pois - ja avanne on seuraava... Ei se todellakaan ole sen arvoista. Päätä tänään liittyä samalle puolelle kuin muut, jotka yrittävät sinut anoreksialta pelastaa.

Mitä eniten pelkäät, jos alat syödä itse? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?

Pantalaimon kirjoitti...

:(

Anonyymi kirjoitti...

Mitä kuuluu? kukkuluuruu

Anonyymi kirjoitti...

http://osastob12.blogspot.com

:)

She kirjoitti...

Voi jostain syystä mua aina huolestuttaa kun et kirjoita vähään aikaan.. oon lukenu sun blogia jo aika kauan ja oon näköjään koukussa. ;D Pärjäile?

Anonyymi kirjoitti...

Voi, niin paljon voimia sinulle!
Löysin sattumalta blogisi muutama päivä sitten, ja luin jokaisen merkinnän tähän päivään asti.
Tuntuu että haluaisin sanoa paljon, mutten oikein osaa.
-K