maanantai 10. toukokuuta 2010

Kun olimme pieniä...

Minulla on pyörinyt päässä jo vuosia pari lausetta/tekstin pätkä enkä muista olenko lukenut sen jostain vai keksinyt itse. Kun olimme pieniä... Mutta se on pyörinyt päässäni vuosia kuinka lapsuuden odotukset ovat särkyneet pieniksi palasiksi. Päätin miettiä asiaa pidemmälle ja antaa ajatuksen lentää.

Meille kerrottiin pieninä, että olimme viattomia ja luulimme olevamme voittamattomia. Uskoimme pelastuvamme.

Uskoimme, että meitä suojellaan aina eikä mikään satuttaisi meitä, koska olimme tarpeeksi hyviä, tarpeeksi rakastettuja ja tarpeeksi haluttuja. Uskoin siihen, että isän iso lämmin syli olisi aina turvanani. Uskoimme, että olisi aina käsiä joista pitää kiinni ja olisimme aina tarpeeksi pieniä ja kevyitä kannettaviksi. Jokin särkyi sisältäni kun isäni lämmin syli kävi liian pieneksi minulle. Isä ei huomannut miten sanat 'Sinähän alat olla jo painava minun syliini' repivät sydämen rinnastani. Isä ei tarkoittanut pahaa. Minä loin sille pahan merkityksen. Mistä voin enää hakea turvaa kun olen liian iso ja painava tähän maailmaan?

Meille kerrottiin, että olimme hyviä sellaisenaan. Olimme täydellisiä, koska se sisäinen kauneus oli tärkeintä. Ei ne vaatteet, kengät tai koulureppu. Ei se kuulemma haitannut jos et saanut juuri niitä samoja farkkuja tai kenkiä mitä kaikki muutkin pitivät. Äiti lohdutti, että koulukiusaajien sanoihin ei pidä uskoa, koska he eivät näe sisäistä kauneuttani. Ei äiti ymmärtänyt, että sisäinen kauneus ei kuitenkaan suojellut minua kiusaajilta. Kukaan ei ymmärtänyt.

Kun olimme pieniä pelkäsimme pimeää, koska luulimme sänkyjemme alla olevan hirviöitä.

Tiesimme, että sänkyjemme alla oli hirviöitä, mutta emme ikinä uskoneet, että ne oikeasti haluavat meidät. Aloimme pikkuhiljaa uskoa vanhempiamme. 'Ei hirviöitä ole olemassa, mene nyt nukkumaan.' Kaikki kaverit lakkasivat uskomasta hirviöihin, koska sehän oli ihan lapsellista. Miksi minun hirviöt eivät kadonneet? Minun hirviöt pysyivät ja kasvoivat vain vahvemmiksi. Ne haluavat meidät, ainakin jotkut meistä, ja silloin meidän tulisi aikuistua silmänräpäyksessä.

Sitten hirviöitä ei ole vain sänkysi alla vaan sängyssäsi, seinillä ja jokaisella askeleellasi. Kaikilla on omat hirviönsä, mutta minun hirviöt kuiskailevat minulle mitä syödä ja mitä ei. Ne kuulevat kaiken, ne näkevät kaiken, ne ovat aina askeleen edellä. Kun olet pohjalla ne tulevat vielä potkimaan sinua ettet vain pääsisi ylös. Ne aiheuttavat meilen syöksymään spiraalina masennukseen.

Näet hirviöitä suljettuasi silmäsi. Ne tanssivat silmäluomillasi. Mutta kukaan ei tiedä, että sinulla on hirviöitä, koska sinä näytät niin pienelle, mutta kuitenkin vahvalle. Minä en ollut koskaan niin vahva.. Kaikki huomasivat, että olin hirviöiden vainoama. Näytinkin melkein hirviölle laahustaessani hiihtotreeneistä balettiharjoituksiin eläen pelkällä pyhällä hengellä. Ihmiset huomasivat heikkouteni ja tunsin heidän katseensa rasvattomassa kehossani. Olin heikko normaalissa elämässä, mutta piru vieköön olin vahva sairaassa elämässä! Hirviöni ajoivat minut kuoleman partaalle useita kertoja. Siinä minä olin vahva, normaalin elämän vastustamisessa.

Kun tulet vanhemmaksi, nämä hirviöt eivät mene pois. Huomaat pian pelkääväsi jopa valoa, koska hirviöt vaeltelevat ja puhuvat, ja ovat tuhat kertaa pelottavampia kuin koskaan osasit kuvitella. Pimeästä tulee turvapeitto kun valoisalla on liian ahdistavaa mennä ulos ihmisten ilmoille. Olet vankina omassa asunnossasi kunnes pimeän turvassa pääset taas tottelemaan hirviöiden kuiskauksia korvissasi. Hirviöitä ei voi enää vastustaa. Ne ovat kasvaneet vuosien saatossa liian vahvoiksi. Ne kontrolloivat elämääsi. Ne kontrolloivat jokaista liikettäsi.

Mikään ei ole enää samanlaista kun hirviöt ovat tulleet hakemaan sinua...

22 kommenttia:

Laura kirjoitti...

Mutta älä ei ikinä mene hirviöiden vietäväksi. Askeleet on edelleen sun ja vain sun. Synkkyys on vaan sumentanu sun silmät, joten et itse näe uniikkia, rakastettavaa ihanaa ihanuuttas. Pidä kiinni, pidä kovaa kiinni, älä lähde pois.

Oon melkein sanaton, kirjoitit niin kauniisti ja surullisesti.

usvaan kadonnut kirjoitti...

Komppaan Kafia: "Oon melkein sanaton, kirjoitit niin kauniisti ja surullisesti."

Anonyymi kirjoitti...

Kuinka kauniisti ja riipaisevasti kuvaatkaan rikki menneen mielen.

Ja kuinka äitinä minua sattuu, millaiset sanat ja asiat voivat lapseen jättää jälkiä, sanat joita emme itse edes ehkä minuutin päästä ajattele enää.

Anna Cassie heidän pitää sinut hengissä niin kauan, kunnes itse haluat sitä, haluat niin kovasti että hirviösi pikku hiljaa vaimenevat ja poistuvat, marssivat omaan pimeään koloonsa valon tieltä.

Eniten varmaan pelottaa, että jos antaisi itselleen luvan voida paremmin, jäisi ihan yksin, että kukaan ei pitäisi huolta, pitäisi pärjätä ja selvitä itse.

Ei se mene niin, se menee juuri toisinpäin. Mörköjesi kanssa juuri olet niin yksin, koska ne laittavat läheisesi varomaan sanojaan ja liikkeitaään, että mikään ei menisi enää pahemmaksi, rikkoisi sinua enempää.

Kun oma lapseni alkoi vähitellen herätä myös häntä vuosia riivanneen ja sairaalahoidossa pitäneen anoreksian kourista, meistä tuli todella läheisiä. Se mörkö oli välistämme pois, se joka ei antanut koskettaa, ei halata, ei hymyillä... Ja nyt se mörkö pidetään pois, yhdessä.

Pidä itsesi hengissä, tyttöpieni! Ne möröt eivät sinua ansaitse.

T. yksi äiti

She kirjoitti...

Aivan todella kauniita ajatuksia, niin surullisilta kun ne kuulostavatkin. Kaikilla on varmaan omat hirviönsä, toisilla ne vaan pysyvät paremmin tiedostamattomissa, herkät ihmiset huomaa ne helpommin. Se tekee näistä ihmisistä myös jotain ainutlaatuista, kyllä silmistä näkee jos on kohdannut hirviön kasvotusten. Silmäthän on sielun peili. Sinä olet kohdannut omasi, joten nyt sinun on aika voittaa ne.
Voimia!

Jenni kirjoitti...

Surullinen, koskettava ja oivaltava teksti. Nyt kun vielä oivaltaisit, että sairaassa elämässä sinä et ole se vahva, vaan hirviösi on. Ja sinä ET ole sama kuin hirviö, vaikka se haluaisikin sinun uskovan niin. Sinä olet jotain paljon kauniimpaa ja vahvempaa, kuin se hirviö voi koskaan olla.

Älä anna sen voittaa!

ysl.elle1 kirjoitti...

toi teksti oli ihana <3
olen samaa mieltä muiden kanssa: älä lopeta taistelua. niin kauan kun elät, niin sulla on toivoa. sä ansaitset paremman elämän ja oot niin tärkeä ihminen! ♥

Anonyymi kirjoitti...

Hei Cassie! Olen lukenut jo tovin blogiasi, nyökkäillyt ja henkeä pidätellen miettinyt kanssasi sinun mietelmiäsi. Sairastuin itse bulimiaan 12-vuotiaana ja anoreksiaan 15-vuotiaana, jolloin painoni laski 49.kg:een ollessani 172,5.cm. Mutta en tuntenut silloin olevani laiha, läheskään. Äitini yksi uhkaus sairaalahoidosta sai minut pikkuhiljaa syömään ja parantumaan sekä uusi poikaystävä. Nyt olen ylipainon rajoilla :D. Olen noin puolitoista vuotta ollut liikkumatta pakonomaisesti ja nämä kilot (joita kaikki ihmettelevät, että mitkä kilot ja mitkä makkarat) ahdistavat minua ja nyt olen jäänyt työelämästä paniikkihäiriön ja masennuksen vuoksi. Minut määrittelee paino. Menen kauppaan, jos olen ollut ainakin yhden päivän syömättä ja käynyt aamulla lenkillä, vaikka se ei näkysikään tämän hetken figuurissa.

Asiasta kukkaruukkuun, toivon sinulle älyttömästi voimia ja toivottavasti me molemmat voimme löytää jonkin ratkaisun, mikä tyydyttää painomme suhteen. :)

Pantalaimon kirjoitti...

kauniisit kirjoitettu isosta ja pahasta asiasta. jaksele siellä. Kerää voimia niin jaksat aloittaa sodan hirviöitä vastaan.

Anonyymi kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Sofia kirjoitti...

Tosi paljon voimia sinne sairaalaan <3 Uskon ja toivon, että kohta menee jo paremmin. Tosi hyvin osaat pukea sanoiksi asiat, joita on minunkin mielessäni liikkunut. Muut ihmiset osaa tosiaan olla aika ahdistavia. Itseänikin on koulukiusattu, koska olin liian kiltti(?) Toivottavasti näet itsekkin kuinka upea ihminen olet. Ne jotka ovat sitä mieltä, että turvan hakeminen on jotenkin lapsellista pitää jättää omaan arvoonsa. Jos ja kun tästä selviät niin sinua ei pysäytä mikään. Siinä vaiheessa kaikki joita rakastat ottaa tukea sinusta. Näin siinä on minullekkin käynyt.. :)

Sofia kirjoitti...

Minua piristää ainakin Gleen katsominen. (Laita googleen surfthechannel , voi katsoa ilmaiseksi) tai joku muu sarja. <3

Mia kirjoitti...

Itken ja luen blogiasi... Toivotan sinulle voimia ja kaikkea hyvää enemmän kuin mitää muuta. Ja ymmärrän.

Anonyymi kirjoitti...

Älä päästä irti. :(

Anonyymi kirjoitti...

Ei aikuistumista tarvitse pelätä. Siinä on paljon hyvää!

Jostain pitää aina luopua ja päästää irti, ei kukaan voi jäädä lapseksi ikuisesti vaikka kuinka yrittäisi haihtua ja kuihtua.

Yritä kasvaa, yritä jaksaa uskoa että se auttaa sinua jättämään peikkosi taakse. Maailma on pelottava paikka, mutta myös niin ihana!

apuu kirjoitti...

Olet aika uskomaton ihminen, kun jaksat pitää blogia kaiken keskellä. Sinussa on voimavaroja, vaikka et varmaan aina itse niitä tunnista.

Koita jaksaa ja anna lääkärien ja hoitajien auttaa Sinua. Voit itse päättää, otatko apua vastaan vai et.

Hirviöitä ei ole oikeasti olemassa. Nämä Sinunkin hirviösi, jotka niin hyvin kuvaat, ovat oikeasti vain harhaa. Ne tuntuvat niin todellisilta mutta ovat vain kuvitelmaa. Meillä kaikilla on niitä, toiset vain peittävät tuon seikan paremmin kuin toiset.

Voisitko jatella, että asetat itsellesi haasteen. Syöt jotain. ehkä vain vähän. Mutta kuitenkin..

Haasta hirviösi. Näytä niile, että päätät itse.

Eräänäpäivänä letku voidaan ottaa pois. siiten on jäjellä vain arpi. Se näkyy mutta siihen ei enää satu. silloin se on voitonmerkki.

She kirjoitti...

Voi pieni missä oikein olet?

Anonyymi kirjoitti...

hjelp! ootko sä ihan kunnossa?
tuutakas<3

Anonyymi kirjoitti...

Voi Cassie, kumpa sinusta taas kuulisi jotakin, alkaa todella huolestuttaa, miten voit? Niin monet toivovat sinulle kaikkea hyvää, että paranisit, jaksaisit taistella sairautta vastaan ja sinun olisi hyvä olla :)

Vaiennut kirjoitti...

Kuinka paljon toivonkaan, että olet kunnossa ♥

Krista kirjoitti...

Hei! Lähetän näin kommenttina, että tinylove blogi on "kuollut" mutta herännyt samalla henkiin uudestaan uudessa osoitteessa. jos vielä kiinnostaa lukea entistä laajempaa blogia, jossa myös itse näyttäydyn niin klikkaappa osoitteeseen
http://cclovingg.blogspot.com/

toivottavasti pidät uudistuksesta. :)

Anonyymi kirjoitti...

voi kumpa olet kunnossa !! tule takasin

Anonyymi kirjoitti...

Avaruuden kesä on tullut taas..Se snua odottaa!!!!
Kaikkea parasta sulle toivoen:"sotarumpu"