sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Selvennystä ja vastauksia

Kerta minulla ei ajatus juokse päässä eikä tekstin kirjoittamisesta tule nyt mitään niin vastaan teidän lähettämiinne kysymyksiin. Ja niitä saa lähittää lisää. Yritän aina parhaani mukaan vastata.

Kelvoton kysyi mitä romahtaminen tarkoitti minun kohdalla. No, don't be alarmed. mulla oli tosi heikko olo sinä päivänä. Hyvä, että jaksoin hengittää kun se oli niin raskasta.jossain vaiheessa mun paineet oli romahtaneet ja menin tajuttomaksi. lyhyen elvytyksen jälkeen olin täällä takaisin. En itse muista siitä muuta kuin heikon olon aamulla. Kaksi siitä seuraavaa päivää on ihan kadoksissa. Vanhemmat kävi tietenkin katsomassa, mutta en muista kuin pari muutaman minuutin pituista pätkää. Muistan limsapullon ja kun isä otti silmälasit pois pyyhkiäkseen kyyneleet. Muu on hukassa. Nukuin paljon ja haluaisin nukkua edelleen.

Harkitsin pitkään ja hartaasti, että kerronko tätä täällä, koska en halua säikäyttää ketään pois. Mutta tätä on syömishäiriön todellisuus. Alussa on ihanaa liidellä siinä nousuhumalassa kun paino on tippunut ja kaikki on niin 'hyvin'. Siinä 'humalassa' ei vaan tajua, että sisäelimet kiehuvat ja poksuvat ja mätänevät kunnes ne yksi päivä lakkaavat yksinkertaisesti toimimasta.

Pieni osa minusta toivoi tuon 'romahtamisen' jälkeen, että olisivat vaan lääkärit antaneet olla. Mietin, että miksi ne edes yrittivät pelastaa minua. Kaikki tuntuvat katsovan minua säälien. Tuntuu, että olen jo mennyttä tyttöä. Haluaisin niin kovasti nähdä taas kaksi rakastani...

Valitettavasti en uskalla vaihtaa yhteystietoja enää kenenkään kanssa. Kahdelle olen osoitteeni antanut, mutta se riittää. En halua paljastaa olinpaikkaani kaikille. Sitten taas...ketä kiinnostaa, mutta en halua törmätä 'tuttuihin' tai saada pitkiä katseita. Tämä on nyt minun piilo, jos ymmärrätte.

24 kommenttia:

Diana kirjoitti...

en ole ennen kommentoinut, mutta nyt haluan. olen kärsinyt ajoittain varmaan vaikeastakin, tai ainakin keskivaikeasta masennuksesta. tiedän, miltä tuntuu, kun haluaa kuolla. nyt minä tiedän, että pohjalta pääsee vain ylöspäin, ja elämälle on annettava mahdllisuus. oikeasti, älä hukkaa elämääsi, elät vain yhden kerran. ihmiset tarvtsevat ruokaa. tiedätkö, olen huomannut, että elämä on seikkailu, vaikka se ei välttämättä aina siltä tuntuisi. eikö siustakin olisi ihanaa olla laivalla, hiusten hulmutessa tuulessa, poikaystävän pitäessä sinusta kiinni, tuntea elävänsä? asenteesta kaikki on periaatteessa kiinni. miltä se tuntuisikaan patikoida vuorilla, herätä aamulla lintujen lauluun, syödä mansikoita ja kävellä heinikossa auringon hyväillessä? kuulla oman vauvan parkaisu ensimmäistä kertaa? tai vaikkapa laulaa oodi merelle? elämä on ihmeitä täynnä! ja ruoka on yksi niistä. luota itseesi, olet arvokas ja minä tarkoitan sitä. toivottavasti luet tämän ajatuksen kanssa. tärkeintä on olla onnellinen, kaikki muu on oheistuotetta. ruoka on sinulla avain onneen, vaikka tämä sinusta kuullostaa varmaan oudolta.

Tino kirjoitti...

Mitään sanoja ei enää tässä vaiheessa ole.

Voimia Cassie. Yritä jaksaa. Hetki kerralla. Olet tärkeä ♥

Laura kirjoitti...

Rakas, se on VAIN OIKEIN että kerrot totuuden, raakuuden ja elämän helvettisi juuri sellaisena kuin se on. Sulla ei ole mitään hävettävää, ja on vaan esimerkillistä rohkeutta uskaltaa kertoa mitä anoreksia _oikeasti_ on. Mitä se tekee. Ettei meistä tulekaan vain onnellisia lasikeijuja jota ihmiset ihailee kauniina.

Mulla on nyt menehtynyt jo kaksi tuttua tänä vuonna anoreksian komplikaatioihin... Ja Cassie, ihanuuteni, pidäkin huolta kiinni siitä ettei toi määrä kasva.

ysl.elle1 kirjoitti...

mä toivon, että sä voisit paremmin. kukaan, ei kukaan, ansaitse tuota tuskaa. sä oot tärkeä ihminen ja mä niin haluaisin tehdä jotain, edes jotain, joka sais sut voimaan paremmin.
♥ iso hali sinne, oot tärkeä.

Anonyymi kirjoitti...

Voi Cassie.
Miten surullista että olet joutunut kokemaan kaiken tuon pahan ja tuskan.
Mutta miten hyvä että uskaltauduit ja halusit kertoa todellisen tilasi.
Kuten Kafi sanoi;anoreksian lopputulos ei ole lasikeijuksi muuttuminen.Vaan pahimmassa tapauksessa juuri tuo mitä sinä nyt käyt läpi.
Se että sydämesi jaksoi vielä aloittaa lyömisensä uudelleen on varmasti jokin tarkoitus.
Kehosi on nyt heikko ja heiveröinen.Mutta sinun sielussasi on vielä se taistelija voimissaan.
Valjasta se taistelija nyt toimimaan anoreksiaa vastaan!

Anonyymi kirjoitti...

Cassie, minusta on hienoa ja todella merkityksellistä, että jaksat kirjoittaa tänne näin raskaassa elämäntilanteessa.

On tärkeää, että myös anoreksian tämä puoli saa näkyä. Tekee niin pahaa, niin pahaa lukea blogeja joissa lasketaan kaloreita ja haaveillaan keijukaisen ja perhosen ja täydellisen laihan elämän tuomasta onnesta. Ja vielä hirveämpää on se, että toiset kannustavat...

Olen yhden sellaisen keijukaisen äiti, ja olin menettää oman lapseni anoreksialle. Mutta hän voitti, ja voi nyt hyvin. Se mitä Diana tuossa kirjoittaa, voi tuntua todella kaukaiselta mutta se on niin totta. Omakin lapsi oli vielä tasan vuosi sitten osastolla, mutta tällä hetkellä reissaa pitkin Eurooppaa ystävineen, ja ei halua edes ajatella, miten monta vuotta uhrasi elämästään tuolle hirviölle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, Cassie, mutta pidä itsesi hengissä siihen saakka, kun sen todella jaksat uskoa!

Anonyymi kirjoitti...

Hei Cassie!
Sattumalta löysin blogisi. kuten monta muutakin ystävääsi täällä, olen täynnä myötätuntoa Sinua kohtaan. Olet arvokas, ainutlaatuinen! Ja Taivaan Isän sylissä pienet, heikot, lasiset, paksut tai peikot (niiksi itsensä tuntevat) saavat ISON sylin turvaa.
Voi kun saisin halattua Sinua!!
Sinulla on kyky kirjoittaa. Sinun blogistasi saisi kirjan.
Jatka urhea CAssie, elämää!!

Jenni kirjoitti...

Hmm, minä ainakin arvostan nimeomaa rehellisyyttäsi ja aitouttasi. Tietenkin se toisinaan viiltää ja ravistelee, mutta niin kaikki merkittävä usein tekee.

Ja usko pois, sinä olet merkityksellinen. Kunpa vain sinäkin vielä huomaisit sen.

Kaikkea hyvää <3 rohkeutta ja voimia. Olet ajatuksissa.

Kauris kirjoitti...

Kirjoitin blogiini tytöstä jonka näin sairaalan pihalla. Hän oli niin pieni, että polvet näyttivät palloilta liian laihoissa jaloissa, joissa ei ollut ollenkaan lihaksia. Tyttö istui pyörätuolissa sitä työntävän ihmisen armoilla saamatta itse päättää liikkumisestaan. Jotenkin mietin että olisitko se sinä, mutta sinä olet jossain pääkaupunkiseudulla, tosin kuin minä. Kuitenkin toivon että sinä - ja se tyttö - saisitte voimaa aloittaa taistelu ja oppia syömään - ja sen kautta elämään. Ja kuten aina. Pikkuaskelin.

She kirjoitti...

Toivon sulle edelleen niin paljon voimaa ja jaksamista, olet kullan arvoinen tyttö!

SmilingGirl kirjoitti...

Pikkuinen, muista, ettei mikään ole sinun syytäsi. Emme syytä sinua mistään. Se on se sairaus, hirveä mörkö, joka sinua käskee. Toivoisin vain niin hirmuisesti, että elämääsi puhaltaisi parempia tuulia. Ei niitä syömishäiriön antamia käskyjä.

Voimia kesäisille päiville. Toivon sinullea aurinkoa, lämpöä ja valoa. Niitä tarvitsevat kasvit ja kaikki maan päällä elävät otukset. ♥

Anonyymi kirjoitti...

Kokeile Jeesusta! ♥ Et tiedäkkää kuinka usko on auttanu mua jaksamaan mun masennuksen kanssa. Olisin tehny jo aikoja sitten lopun tästä elämästä jos olisin ollu varma, että onko itsemurha niiin paha synti että en pääsis taivaaseen. Koska en ota sitä riskiä et joudun helvettiiin siihen ikuiseen tuskaan.. ei, sitä mä en kenellekään tahdo. Mä olen noussu jumalan voimalla,vaikka en todellakaan oo vielä huipulla. mut ilman jumalaa mä en olis jaksanu kivuta sieltä syvästä kuopasta tähän. enää en tahdo kuolla, enkä viillellä. vaikka kyllä se mielessä välillä käy. mutta mä en aio enää luovuttaaa. ainoo asia mistä en halua parantua on tää syömishäiriö. haluan laihtua vielä..mutta en liikaa. ehkä lopulta opin rakastamaan itteäni jumalan avulla. Voimia ja siunausta sulle, Jumala rakastaa sua ! ♥

Anonyymi kirjoitti...

Toinen anonyymi kirjoitti:
"ainoo asia mistä en halua parantua on tää syömishäiriö. haluan laihtua vielä..mutta en liikaa. ehkä lopulta opin rakastamaan itteäni jumalan avulla."

Moi anonyymi,

Viimeinen lauseesi toteutuu, jos kykenet pyörtämään mielipiteesi ensimmäisestä. Et voi palvella kahta herraa, koska silloin on taipuvainen rakastamaan toista ja vihaamaan toista vuoronperään. Se ettet ole oikein valmis luopumaan sh:sta, kertoo, että rakastat sitä vielä liikaa - joten se on sinulle nyt ylimääräinen herra. Syömishäiriö pyrkii mielellään hallitsemaan ihmistä täysin (olemaan epäjumala) ja siksi se tunkee myös sinun ja Jumalan väliin. Esimerkkejä mainitakseni; 'raha', 'alkoholi', 'seksi' ja 'laihdutus' ovat hyviä palvelijoina, mutta liikaa valtaa saadessaan niistä tulee isäntiä nimeltään 'mammona', 'alkoholismi', 'irstaus/seksiaddiktio', ja 'syömishäiriö'. Silloinkun ne muuttuvat tällaisiksi, on oltava valmis luopumaan niistä jopa kokonaan. On hakattava se "viettelevä käsi" irti, jottei koko ruumis joutuisi helvettiin.

Jos sydämessäsi olet halukas luopumaan sh:sta Jeesuksen tähden, niin lause "ehkä lopulta opin rakastamaan itteäni jumalan avulla" pääsee toteutumaan.

Silloin sinä voit vasta siirtyä epäjumalan, syömishäiriön ja saatanan aina-vihaavan-peilin edestä halveksimasta itseäsi, Jumalan ja Isän peilin eteen näkemään itsesi sellaisena kuin Isä sinut näkee ja haluaa sinunkin näkevän. Jos luovut väärästä peilistä vaikka se onkin sinulle rakas, niin Jumala kyllä antaa sinulle vielä paremman tilalle tai/ja lisäksi paljon muuta vielä arvokkaampaa.

Yksin ei onneksi tarvitse tässäkään asiassa taistella, senhän sinä jo tiedät.

Anonyymi kirjoitti...

Kun päädyin tälle sivulle, luin yhteen pötköön koko tämän vuoden kokemuksesi, kärsimyksesi. Ja väjäämättä mieleeni tulee eräs ystäväni, joka kärsi masennuksesta. Olin hänen ainoa ystävä. Ei ole edes kuukautta, kun hän pääsi lopullisesti pois osastolta. En tiennyt paljon mitään hänen todellisuudestaan siellä, mitä hän jotakin kertoi. Nyt kun olen blogiasi lukenut, jotenkin minulle aukesi enemmän se, mitä ystäväni koki. Tuntuu, että minun olisi pitäny olla enemmän hänen tukenaan. ):
Miksi kerroin tuon.. En tiedä. Mutta jotenkin oli pakko vaikkei edes liittynyt sinänsä aiheeseen vaikkakin liittyi.

Et käsitäkkään, miten _paljon_ toivon, että sua kuunneltais muuallakin (varmaan kuunnellaankin) kun täällä, ja sä uskaltaisit kertoa kaiken mikä mieltä painaa. Mä en tiiä, ehkä sä saatat joskus niin tehä, mä en tunne sua, niin en tiiä mitä pystyn sanomaan mutta...

Ja hei. Entä jos sä (tää on kyllä ehkä mahdotonta) pystyisit kääntää monen asian hyväksi ja onnelliseksi asiaksi. Se, että olet hoidossa, se että sulla on edes se kovakin patja/sänky jolla saat maata, sulla on pupu jota silittää... Kaikilla ei ole edes sitä.

Apua. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa tuota. (?) En halua olla mitenkään tyly tai törkeä jos sait edes vähän sen kuvan.. Mutta pystyisitkö nauramaan jollekkin aivan kauhealle asialle siellä sairaalassa. Vaikka letkulle D:. Naura vaikka itseksesi, miten oudolta/hassulta/kauhealta miltä vaan näytät, kun olet letkussa.. Nauraminen saattaa auttaa edes _vähän.

Yritä jaksaa sillä suomalaisella sisulla, mikä sullakin sisimmässä on joka hetkellä, vaikeimmallakin.


// Toivottavasti et saanut tästä kommasta vääränlaista käsitettä, haluisin vaan jollakin tavalla helpata :')

Anonyymi kirjoitti...

Löysin ihan sattumalta blogisi ja jäin heti koukkuun, olen lukenut kaikki vuosien takaisetkin kirjoituksesi ja itkenytkin puolestasi <3
Usko vain itseesi, selviydyt kyllä<3

Anonyymi kirjoitti...

toivon kovasti että jaksaisit <3

Anonyymi kirjoitti...

Voi Caassie rakas... Voimia sinulle niin paljon kuin vain mahdollista. Alkaa todella huolestuttaa kun sinusta ei taas ole aikoihin kuulunut mitään. Eihän tilanne vain ole pahentunut???

Anonyymi kirjoitti...

Törmäsin sattumalta blogiisi, luin kerralla kaiken läpi.
Osaat hienosti kirjottaa kokemuksistasi ja ajatuksistasi. Niinkuin joku tuossa aikaisemmissa kommenteissa jo sanoi, blogistasi saisi kirjankin aikaiseksi!
Olen myös todella iloinen siitä että kerrot ihmisille realistisemman puolen syömishäiriöstäsi, en kestä lukea sivuja joissa normaalipainoinen tyttö laihduttaa itsensä innoissaan kuoliaaksi, se on erittäin surullista. :(
Olen tässä viime merkinnästäsi asti kyttäillyt milloin tulis uusi postaus, oletkohan ihan kunnossa? :'( Hassu tunne, en tunne sinua ollenkaan, mutta olen jo erittäin huolestunut. Se minut saikin tänne kirjoittamaan.. :l
Toivon sydämeni pohjalta, että olet kunnossa! :) Ja että pääset nopsaan kotiin. Eihän siellä sairaalassa mukavaa ole... :( Itselläni ei kumminkaan ole sh:tä mutta vuuuuosia kestänyt masennus + ahdistushäiriöitä on vaikka minkä näköisiä.
Mutta hei! Odottelen kovasti seuraavaa merkintääsi! :) Kovasti voimia ja haleja sulle kans! <3 Päivä kerrallaan menet eteenpäin, äläkä koskaan, koskaan luovuta! :)

-N

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos sinulle ja voimia! Olet tehnyt jo paljon hyvää tähän maailmaan kirjoittamalla ajatuksistasi. Toivottavasti ne saavat jonkun miettimään.
Sulla on taito kertoa ja mahdollisuus olla muille avuksi sen kautta. Sulla onko koneet ja netit ja vaikka siellä on paljon ikävääkin niin sinä voit tuoda sinne vielä paljon hyvää, ihan varmasti! Voimia, me ollaan sun puolella <3

Anonyymi kirjoitti...

Cassie RIP.

Anonyymi kirjoitti...

Anonyymi sanoi...

Cassie RIP.


Mitä? Oikeastikko?

Anonyymi kirjoitti...

hei, oo kiltti ja ilmoita itsestäs jotain, jos oot vielä hengissä. :(

Anonyymi kirjoitti...

Hei, sinusta ei ole kuulunut aikoihin, mikä on ymmärrettävää. Ota rauhallisesti ja lepäile, olet ansainnut sen kaiken jälkeen.
Toivon vain sydämeni pohjasta, että kaikki on hyvin. Ja jaksat vielä eteenpäin. Olet ihana.

Anonyymi kirjoitti...

Pelästyin aivan järkyttävästi tuosta yhden anonyymin kommentista. Ole kiltti rakas vielä hengissä, olethan?! Laita piakoin joku puumerkki elon merkiksi, vaikket jaksaisikaan kirjoittaa :(