torstai 8. heinäkuuta 2010

Pitsimekko

Äiti kävi täällä eilen illalla ja oli ostanut mulle ihanan mekon. Täällä on kamalan kuuma ja välillä tekisi mieli stripata kaikki vaatteet pois. Sitten kun otan hupparin pois niin tulee kylmä toppi päällä. Äiti osti minulle valkoisen puuvilla pitsimekon ja se päällä on juuri sopiva olla. Toi vähän piristystä päivään kun sain jotain uutta päällepantavaa. Olen pitänyt tuota samaa hupparia melkein joka päivä. Alkoi vaan ärsyttää välillä kun äiti katsoi minua tosi tarkasti. Inhottaa kun kaikki tuijottaa ja siitä tulee sellainen olo, että mun naamassa on jotain sotkua. Kysyin äitiltä, että miksi se kyylää niin näytän kuulemma aivan samalta kuin 15 vuotta sitten. Äitillä oli kyyneleet silmissä kun kertoi, että oli kierrellyt lastenvaateosastolla ja sieltä löytänyt tämän mekon. Näin kun äiti pyyhkäisi nopeasti kyyneleen kun totesin, että mekko on vähän löysä. Kyllä äiti hymyili kuitenkin lähtiessään kun näytin kuulemma pirteämmälle uudessa pitsimekossani.

Äiti myös selvitti hiukseni ja teki letin kun en ole jaksanut niihin koskeakaan. No, pidän pitkistä ja paksuista hiuksistani, mutta en jaksa selvittää niitä kun en jaksa nostaa edes käsiä ylös. Tuli lapsuus taas mieleen kun äiti harjasi hiukseni. Sama äidin kosketus kuin ennen. Sama äidin hajuveden tuoksu. Kurkkua alkoi puristaa koti-ikävä, mutta en saanut antaa sen näkyä ulos päin. Halusin vain säästää äidin tunteita, koska äidillä näkyi olevan jo tarpeeksi paha mieli...

Pääsin tänään ulos isän kanssa ja sain tämänkin postauksen kirjoitettua. Isällä on taas kiire takaisin töihin. Isä on myöhässä kokouksesta ja lähtee tästä suoraan. Jonkun hoitajan pitäisi tulla rullaaman mut takaisin sisälle... Ehkä ne huomaa sitten kun tyttö kököttää pihalla yksinään pyörätuolissa...

9 kommenttia:

Kuisku kirjoitti...

Voi sinua pientä.
Koita jaksaa, kun jaksat taistella ja tervehtyä niin pääset vielä kotiin eikä tarvitse ikävöidä enää.
♥.

Anonyymi kirjoitti...

oon lukenut blogisi juttuja itku silmässä monet kerrat ja toivotan sulle oikein olan takaa super paljon voimia paranemiseen :)

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa että olet yhä siellä, et uskokaan, kuinka helpottunut olen :) Sinä selviät, usko itseesi Cassie rakas <3

Jenni kirjoitti...

oli pakko tulla vilkaisemaan miten sinulla menee.

Pelkaan niin kovasti puolestasi.

Minulla ei ole enaa edes sanoja kuvaamaan, kuinka paljon toivoisin, etta voisit paremmin.

Haleja ja voimia <3 pitsimekkoisia unelmia huomisesta.

SmilingGirl kirjoitti...

Kyyneleitä silmissä. Haleja ja voimien toivotuksia kesäisille päiville. Olet arvokas, oot mielessäni. ♥

Anonyymi kirjoitti...

Sullakin on paikka tässä elämässä.
Sunkin elämällä on tarkotus vaikka ei siltä tuntuisi.
Pärjää, Cassie <3

Unknown kirjoitti...

<3

Eve kirjoitti...

Olen lukenut siun blogias pitkään, ja näen sinussa paljon samaa kun ystävässäni joka ei jaksanut enää olla täällä...

Koeta jaksaa ja kerää voimia :)

Anonyymi kirjoitti...

Minunkin lapseni istui pyörätuolissa viime keväänä, anoreksian heikentämänä. Nyt hän lähti juuri pyörällä tapaamaan ystäviään ja voi hyvin. Isokin muutos voi tulla yhtäkkiä. Yritä luottaa siihen ja uskaltaa heittäytyä "toiselle puolelle". Olet kärsinyt liian kauan, ansaitset parempaa.

Taistele, pieni tyttö!

T. eräs äiti