Lämpimät kädet

Pari viikkoa olen maannut sängyn pohjalla sikiöasennossa. Vaivaudun vaihtamaan kylkeä kun tyyny käy määräksi ja kylmäksi kyynelistä. Sairaala-apulaisia tai noita nuoria hoitajia on taas passitettu mua piristämään. Ne istuu sänkyni viereen ja teeskentelee olevansa kiinnostuneita. Ihan varmasti toivovat olevansa missä tahansa muualla kuin keksimistä jotain puheenaihetta melkein kuuromykän pikkutytön kanssa. Ne vie minut haistelemaan kylmää syysilmaa, mutta taluttaa kainalosta takaisin kun alan hytisemään. Tuntuu hyvälle kun joku vahva jaksaa kannatella minua. Ei ole kylmä kivinen maa vastassa jos horjahdan vaan jonkun lämpimät vahvat kädet. Epätoivo iskee aina kun näen uusia keltaisia lehtiä maassa. Nyt se kesä on oikeasti loppu.
En aio laittaa tänne kuvia itsestäni yleisön pyynnöstä huolimatta. Se olisi mielestäni jo liian provosoivaa joillekin lukijoille enkä muutenkaan pidä siitä kun otetaan kuvia itsestä ja ihkutaan, että 'oonks mä nyt laiha?' tai 'katsokaa kun olen läski'. en ole edes näyttäytynyt missään tiukoissa vaatteissa kun tämä letku pullottaa mahassani ikävästi ja se hävettää.
Olen varmasti laiha joidenkin mielestä. Itse näen itseni ihan paksunahkaisena.. En kuitenkaan halua esitellä laihuuttani, koska ei tämä blogi ole numeroista ja kuvista kiinni. Kerron varmasti taas jossain välissä painostani, koska olen siitä aina välillä kertonut. En halua kauhistuttaa ketään. En provosoida. Tai kehuskella. En ole ylpeä itsestäni. Vaikka vaaka sanoo jotain niin silmäni näyttävät ihan eri kuvaa.
Huomenna isä sanoi tuovansa lehtiä minulle piristykseksi. Ajatuskin piristää hieman. En vaan jaksaisi enää yhtää. En saa unta enkä halua olla hereillä, olemassa. Pitää vain sulkea silmät ja toivoa, että ehkä uni jatkuisi pitkän pitkän aikaa.

joskus tuntuu vain helpommalle jos antaisin tälle hulluudelle periksi. Irroittautua ihan kokonaan tästä pelottavasta maailmasta ja vetäytyä oman pään sisään. Kaikki on liian vierasta ja vaikeaa. Haluan kotiin nukkumaan omanhajuisiin lakanoihini ja sulkea kaiken valon pois. Valokin muuttuu harmaaksi silmissäni enkä halua nähdä mitään.
En halua nähdä mitään enkä olla kukaan.

Olin viikonlopun kotona, mutta olo ei ollut kamalan hyvä. Jaksoin vain istua telkkarin edessä ja välillä käydä kuistilla tupakalla. Oli sekin parempaa kuin osastolla olo. Pääsi minusta pari naurahdustakin kun katsoin lempielokuviani. Siihen unelmamaailmaan on helppo kadota ja olla turvassa kylmältä totuudelta.
Täällä osastolla omassa huoneessani minua on muistuttamassa siitä ulkopuolisesta maailmasta pari korttia. Äiti ja isä on tuoneet useammankin, mutta kaikki ei mahtuneet tuohon. Sain yhden Englannista isän sukulaisiltakin. Välillä tuntuu, että elän jossain väestösuojassa aika omalaatuisen porukan ympäröimänä ja meidät on tuotu tänne suojaan. Olemme heikkoja ja haavoittuvaisia. Ulkomailma on saastunut ja paha meille.
Alan tuntea syksyn kylmyyden. Päivät makaan kivikovalla sängylläni, ohuiden ja karheiden sairaalanvalkoisten lakanoiden ympäröimä, hartiat täristen kylmyydestä.