Mistä kaikki alkoi

En tiedä onkohan minulle jo syntymähetkellä määrätty, että minusta tulee isona anorektikko.?. Olin aivan tavallinen lapsi. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut ennen serkkuni kuolemaa. Siitä myöhemmin. Kiusaamisesta muistan vain sen, että minua kiusattiin, koska isäni on kotoisin Englannista. Iskä on asunut jo 36 vuotta Suomessa ja olen minäkin täysin suomalainen. Mutta silti minua pilkattiin kun pojat sano että "ei Cassie ymmärrä Suomea kuitenkaan kun sillä on tollanen nimikin". Se mulle jäi mieleen pitkäksi aikaa ja pidin itseäni erilaisena vaikka mähän olen täysin Suomessa kasvatettu ja suomalainen. Mutta opettajatkin katsoi vähän kieroon mun nimeä ja yrittivät sitten hienosti lausua sen englanniksi. Se mua hävetti kamalasti. Kyllä mä oon ollut vähän erinäkönen muista mun kavereista. Sillon pentuna mulla oli käsivarren paksunen tummanruskea tukka melkein peppuun asti ja isot ruskeat mollukka silmät. Ja mä olin aina puol metriä muita pidempi. Oikeastaan nuo tuntomerkit pätee vieläkin, paitsi että muut on ottanu mut kiinni pituudessa ;) Koulukiusattu en ollut, mutta ehkä vähän syrjitty alkuun. Kasvatin sitten luonnetta. Se luonne karisi myöhemmin matkan varrelle sirpaleina kun masennus astui kuvaan...

Olen jo maininnut, että olen harrastanut balettia. 7 vuotiaana aloitin ja 14 vuotta ehdin harrastaa. Se oli ainoa harrastus joka jäi... Aluksi treenejä oli 5 kertaa viikossa, mutta lopulta ne väheni kolmeen kertaan viikossa. (tosin korvasin loput treenit salaa omassa huoneessa kun en päässyt salille...) Yläasteen alussa aloin pihistellä vähän syömisissä, mutta ihan vähän vain. En millään sairaalla tavalla kuin myöhemmin. Halusin vain pysyä hoikkana. Samanlaisena kuin ne ihanat isot balleriinat. Eli ammattilaiset :)

14-vuotiaana syömisongelmat alkoivat pahentua. Karsin kaikki herkut pois. Ei sokeria. Ei rasvaa. Ei mitään ylimääräistä. Tuijotin baletti treeneissä itseäni jatkuvasti peilistä. Vertasin itseäni treenikavereihini. Halusin olla kaikkein pienin. Kaikkein ohuin. Panostin kaikki voimani tanssiin. Olin aina viimeisenä lähdössä treeneistä, koska halusin imeä sisääni kaikki neuvot ja ohjeet. Baletti vei minut mennessään. Joskus jäin treenaamaan alakerran punttikselle vielä baletin jälkeen. Annoin luvan itselleni lähteä vasta kun tehnyt 100 sitä ja 100 tätä liikettä.

Olen harrastanut myös hiihtoa. Ala-asteen liikuntatunnilla vihasin hiihtoa, koska en osannut hiihtää. Kerran päätin vaan mennä ladulle, koska kuntoa olisi saatava kohotettua. Liikuntatunnilla olin hiestä märkä jo parin metrin jälkeen, joten hiihtämään vaan. Mutta yksin hiihto sujui mahtavan hyvin. Aloin rakastamaan sitä "rääkkiä" kun sain hiihtää kunnes yskin keuhkot ladulle. Muistan kun yläasteella menin viikonloppuisin ja vapaapäivisin ladulle. Pian olin jo kilpailemassa. Menestyin hyvin, mutta... anoreksia. taas... Tämä harrastus loppui kun jouduin ensimmäiseen pakkohoitoon. Vanhempani eivät päästäneet minua enää ladulle, koska saivat tietää että hiihdin vain kuluttaakseni hulluna kaloreita.

Yläasteella pelkäsin kuollakseni että alan saamaan naisellisia muotoja. Tarkistelin koko ajan peilistä ettei rasvaa alkaisi muodostumaan vääriin kohtiin, mutta peilistä katsoi takaisin Cassie 171cm pituisena löysissä 32-koon trikoissa. Mutta miten hyvälle näytinkään kun katsoin salin peilistä itseäni. Juuri sopiva. Hyvä, ajattelin itselleni. Sain kehuja liikkeistäni. Opin kantamaan itseni eri tavalla. Olin keijjukainen. Liikuin kuin höyhen. Tästä alkoi lihomisen pelko, koska en halunnut menettää liikkeitteni keveyttä.

Yksi elämäni vaikeimmista päivistä oli se kun sain kuulla, etten ollut enää tervetullut treeneihin. Hyvin pian treenikiellon jälkeen matkustin jo lanssilla M1-lähetteen(pakkohoitolähete) kanssa sairaalaan. Tämä oli ensimmäinen treenikielto kolmesta. Välillä sain katsella muita kun itse istuin penkillä. Välillä en saanut astua saliin varpaallanikaan. Opettajani oli "yhteistyössä" lääkärini kanssa ja ne teki suunnitelman, että minun oli nostettava paino tiettyyn lukemaan ennen kun saan osallistua treeneihin.

Pyrin täydellisyyteen kaikessa: koulussa keskiarvo ei saanut missään nimessä olla alle 9.5, hiihdossa oli voitettava, balettiharkkoja ei saanut missata ikinä. Kun aloin kiinnittämään huomiota painooni, tuli siitäkin yksi täydellisyyteen pyrkiminen. Muuta elämääni ei mahtunutkaan. Olin aina menossa johonkin. Kävin kotona nukkumassa ja lukemassa läksyjä. Kun laskee yhteen baletti+kilpahiihto+pakko oire häiriö=anoreksia. Näin kävi minun kohdalla. En tarkoita, että kaikilla käy näin!

Olin 16 kun serkkuni kuoli autokolarissa. En halua kertoa siitä paljoa. Vain että kuski oli kännissä, ajoi katon kautta ympäri mäntyyn, tappaen kaikki 3 autossa ollutta. Siitä alkoi minun alamäki. Olen ainut lapsi ja serkkuni ovat olleet minun "siskojani". Sanna oli minulle kuin isosisko. Me nähtiin harvoin, mutta tiedettiin kuitenkin toistemme asiat. Ainakin melkein... Olin jo kauan puntaroinut kertoisinko hänelle syömisongelmistani, mutta en ehtinyt. Kyllä hän tiesi, että olin ollut sairaalassa mutta ei sen enempää. Olisiko hän ehkä ollut onnettomuushetkellä minun kanssa juttelemassa eikä siinä autossa????

Sannan kuoleman jälkeen menin lukkoon. Ei siskoa enää. En tiennyt ulkomaailmasta mitään. Masennuin ja vetäydyin omiin oloihini. En jaksanut enää tavata kavereita. (Tämä selittää miksi minulla ei ole enää tuttuja tai hyviä kavereita Helsingissä.) Tuntui, että olin menettänyt puhekykyni. Kaikki oli niin vaikeaa. Syöminen, puhuminen, opiskeleminen.. eläminen. Seurasi useita sairaalajaksoja. Itsariyrityksiä. Ja muuta yhtä mukavaa.. Aloin inhoamaan itseäni. Aika kului. Pääsin kuolemasta yli. Keskityn vain vihaamaan itseäni.

Ne luuli, että voisivat ottaa sinut multa pois, mutta voin aina sulkea silmäni ja ottaa sua kädestä kiinni.

Ne luuli, että voisivat ottaa baletin multa pois, mutta voin aina sulkea silmäni ja pyörähtää piruetin.

Voin ottaa sua kädestä ja pyörähtää piruetin kanssasi pilven reunalla.

Tästä enempää en varmaan kirjoita, koska tulen hulluksi muuten. Aikajärjestyksestä ei mitään hajua. Siirtelen lauseita, mutta teksti menee entistä sotkuisemmaksi.