Surua silmissä

Edelleen sairaana. Siis sairaampana kuin normaalisti.. Eilinen taisi olla pahin päivä. Kuumetta oli yli 40 suurimman osan päivästä, heikotti, matalat verenpaineet ja joka paikkaan särki kamalasti. En halua valittaa, mutta tuntui kun joku olisi käyttänyt koko kehoani nyrkkeilysäkkinä. Sain jotain lääkettä mikä vei kivut pois, mutta olosta tuli erittäin tokkurainen. En edes muista suurinta osaa eilisestä, mutta itkin yhdelle hoitajalleni pahaa oloani. Sillä hetkellä tuntui hyvälle purkautua ja kertoa miten rankkaa itsensä satuttaminen näännyttämällä on. Oli lohduttavaa saada tukea kun joku kuunteli.

Nyt en tiedä miksi päästin jonkun niin lähelle. En halua, että kukaan katsoo syvälle silmiini. Välttelen katsekontaktia, koska pelkään että ihmiset näkevät surun silmistäni. En kuitenkaan uskalla vältellä kokonaan katsomasta toisen silmiin, koska en halua olla epäkohtelias. En halua, että kaikki luulee minun olevan jokin mitään arvostamaton teini. Vaikka suurin osa kirjoituksistani saattaa kuulostaa kyseisen teinin kirjoittamille ja kaikki luulee aina että olen vähintään 5 vuotta nuorempi mitä oikeasti olen. Kun en uskalla katsoa ihmisiä silmiin, minusta saa sellaisen kuvan että en ole keskusteluissa läsnä enkä välitä pätkän vertaa. Se ei ole totta aina. Joskus olen vain väsynyt enkä pysty keskittymään muuhun kuin hereillä pysymiseen.

Mulla on niin huono omatunto kun en ole päässyt päivittämään joka päivä. Olisi niin paljon kerrottavaa ja haluaisin vastata kaikkien kommentteihin, mutta täällä ei saisi käyttää kännykkää. Ei ainakaan tällaista missä on kamera. Taisin nähdä lapun, missä luki ettei saa kännyköitä käyttää ollenkaan. Sen takia mun puhelin takavarikoitiin ja isä salakuljetti mulle sen tyopuhelimen. Olen oisin valvoessani napsutellut puhelimen säälittävän pienillä näppäimillä piilossa peiton alla. Pelottaa että hoitajat huomaa tai joku potilas käräyttää.. Mutta kai niillä on muutakin murehdittavaa..

En ole katsonut sähkopostiani tai edes lukenut kenenkään blogeja. Koko ajan mietin mitä minulle tärkeille ihmsille kuuluu. Olen saanut ihania kommentteja ja haluaisin vastata niihin, mutta tähän mennessä olen aina sammunut kun olen saanut postauksen kirjoitettua. Jospa tänään jaksaisin seikkailla pidempään.

En osaa sanoa miten tämä "hoito" on vaikuttanut minuun. Olen nyt sisätautiosastolla ja minulla hoidetaan pääasiassa fyysisiä "vikoja". Hoitava henk.kunta tietää koko historiani ja hoitajat ovat jutelleet minulle aika paljon. Kyselleet miten minulla menee ja istuneet sängylleni jos en heti vastaa. Olen vain vihainen itselleni, koska olen valmis palaamaan takaisin kotiin elämään näiden demonieni kanssa, jotka muuttivat uneni painajaisiksi.