Hyvä vs. paha

Kävin tänään omalla asunnolla kun isän piti hakea jotain papereita töistä keskustasta. Ehdin hakea vaatteita, kirjoja ja kaikkea pientä tavaraa jota olen kaivannut. Oli tosi outoa käydä kämpällä pitkästä aikaa. Ihan kun siellä olisi ollut vieras tuoksu ja tavaratkin oli ihan sekaisin. Olisin halunnut jäädä siivoomaan, mutta ei ollut aikaa enkä jaksanut. Keräsin postin eteisestä ja luovutin rappusten kiipeemisestä hengästyneenä ja menin parvekkeelle lepäämään/tupakalle. Mun talossa on hissi, mutta en ole käyttänyt sitä kuin hätä tapauksissa. Rappuset on pakko juosta aina ylös, mutta keuhkokuumeen jälkeen se ei ollutkaan niin fiksu juttu.. Parvekkeella oli hyvä rauhottua, mutta kaikki oli niin erilaista. Íhan kun olisin ollut poissa monta kuukautta. Onko mun katu ollut aina näin likainen ja äänekäs? Kaikki näytti ja kuulosti niin erilaiselle.

Haluan mun aikaisemman elämän takaisin! Ennen tämän vuoden sairaalareissuja mulla oli suht tasainen elämä, mutta nyt mulla pitää olla joku katsomassa että syön ja pysyn paikoillani. Haluaisin olla vain yksin. Päivisin on ihana olla yksin täällä vanhemmilla, mutta saan sätkyn aina kun kuulen auton ajavan pihaan. Tulee huono olo kun tiedän, että joku tulee kotiin ja on esitettävä parempivointista mitä oikeasti olen ja pitää kertoa mitä olen tehnyt(eli syönyt) päivän aikana. Se kiltti tyttö mun sisällä haluaisi kertoa porukoille miten muhun koskee, mutta syömishäiriön ääni on voimakkaampi ja käskee olemaan hiljaa. Se ääni soi mun päässä koko ajan ja ehkä siksi kieltäydyn ruuasta ja käyttäydyn itsetuhoisesti. Kotona kyllästyn päivä päivältä enemmän ja enemmän näyttämään iloista naamaa ja olen alkanut tiuskimaan porukoille. En jaksa katsella sitä kaikkea ruokaa, koska en aio syödä sitä. Olen pettynyt itseeni kun en osaa pitää tunteitani salassa paremmin...