keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Mitä tapahtui?

Lähdin kaupunkia kohti kävelemään ja melkein ensimmäistä suojatietä ylittäessäni näin poliisiauton. Säikähdin oikein kunnolla kun sillon viimeeksi poliisit tavatessani meinasin joutua kyydillä sairaalaan. Yritin pysyä rauhallisena, mutta paiikki vei vallan ja otin jalat alleni. Aloin kyllä miettimäään miksi juoksen kun poliisiautolla ei ole edes mitään syytä lähteä perääni. Ja sehän jatkoi suoraa matkaansa. Tuskin edes huomasi minua. Olen minäkin fiksu.

Kaupan pihassa näin yhden entisen opettajani lukiosta ja pidin hänestä todella paljon. Ajattelin, että en välttämättä näe häntä enää koskaan uudestaan eli nyt on aika tunnustaa miten paljon hänestä pidin ja miten hän auttoi minua jaksamaan. Ihmettelin mistä sain kaiken sen rohkeuden puhua! Kerroin hänelle miten vaikeaa oli opiskella sh:n kanssa, mutta hän oli kuin inspiraation lähde. Tuli mukava olo kun tämä opettaja muisti minut ja oli liikuttunut kun sai hyvää palautetta. Olen aina ajatellut (ja ajattelen vieläkin), että kaikki vihaavat minua ja kerroin opettajalle että luulin hänen vihaavan minua.



Kaupan sisällä kiertelin ensin. Ja menin hedelmä-ja vihannesosaston ohi leipäosastolle kun huomasin entisen lääkärini. Hänkin huomasi minut ja käänsi samalla katseensa samalla ostoksiinsa. Minulla kiehahti päässä. Puolen tunnin aikana olen panikoinut poliisiautoa, kohdannut vanhan opettajani ja vielä tämä. Miksi kaikki saman päivän aikana? En kestä näin paljoa stressiä. En uskaltanut jatkaa matkaa leipäosastolle, koska en halunnut lääkärini uskovan että syön inhottavaa ja lihottavaa leipää. Marssin vapisevin ja voimattomin jaloin takaisin vihannesosastolle missä lääkärini seisoi. Valitsin nopeasti pienimmän kurkun minkä löysin ja tuima ilme kasvoillani meni punnitsemaan sen. Lääkärini seisoi vaa'an vieressä enkä tiennyt onko hän menossa käyttämään sitä vai ei. Sanoin vain "Anteeksi." ja punnitsin kurkun. Lääkäri väisti minua ja sanoi virnistäen "Ei se mitään." Kävin vielä etsimässä kermaviiliä, mutta en löytäyt rasvatonta joten menin kassan kautta kotiin.

Siinä vaiheessa heräsin ja silmäluomet tuntuivat niin raskaille, etten uskonut että olin juuri nähnyt unta. Uni oli niin toden tuntuinen, että se tuntui ihan todellisuudelle ja alkoi pelottamaan että nuo asiat oikeasti tapahtui. Tapahtuiko se oikeasti? Saatan nähdä huomenna entisen lääkärini sairaalassa ja pelottaa, että hän on nähnyt saman unen...

5 kommenttia:

telina kirjoitti...

Mystisen kuuloista :O
Se on hämmentävää, miten välillä unet ja todellisuus sekoittuu toisiinsa. Jossain vaiheessa sitä huomaa, ettei oikeasti enää yhtään tiedä onko hereillä vai ei - onko oikeasti edes olemassa vai onko se kaikki vain yhtä (painajais)unta.

Anonyymi kirjoitti...

Pakko vaan sanoa että sinun blogia on niin ihana lukea. Olet todella lahjakas kirjoittaja! Tuli vain mieleen että näistä kirjoituksista voisi vaikka julkaista kirjan joku päivä! :)
/A

Lizzy kirjoitti...

vau. hämmentävä uni. :S

Lidia Lisbeth kirjoitti...

Hämmentävän kuuloinen uni. :o Unet tuppaavat sekoittumaan (itsellänikin) hyvin voimakkaasti todellisuuten.. Saatoin jopa kuvitella itseni tuossa kyseisessä unessasi, eläydyin niin vahvasti lukiessani tätä tekstiä. Olet hitonmoisen lahjakas kirjoittaja! Ja edellistä lainaten; postauksistasi voisi julkaista joku päivä vaikkapa kirjan! :)

ღ Crystal kirjoitti...

Olipa mielenkiintoinen uni. Joskus oikeasti häilyy unen ja ei-unen raja ja havahtuu et mitä oliko se untaa vai tapahtuiko se oikeasti? :o