Paranoiaa

Olen ollut niin vainoharhainen taas. Tuntuu, että kaikki kyylää mun tekemisiä taas. Kaikki katsoo mua ikkunoista kun käyn ulkona. Täytyi laittaa verkot kiinni kun en halua, että kukaan katsoo mun ikkunoista sisään. Kaikki tuijottaa mua autoistaan. Arveluttaa nuo sisäpihaan ajavat autotkin. Mitä ne täällä tekee... Ulkona on liikaa ihmisiä. Ahdistaa kamalasti ja haluaisin vaan ottaa tauon tästä kaikesta. Pelottaa ja masentaa ja ahdistaa. Rauhottavia olen napsinut päivän mittaan, mutta mikään ei ole auttanut. (siis sallittavan määrän) Jalkoja kihelmöi ja raajat on melkein tunnottomat, mutta päässä on tohinaa. Ahdistus ei halua jättää mua rauhaan. Taidan mennä jo makaamaan sängyn nurkkaan ja otan pupun viereen turvaksi. Sitä on hyvä rutistaa kun on paha olla. Onneksi Otto on sellainen sylipupu joka viihtyy sylissä rapsuteltavana.

Eilen oli ihanaa käydä katsomassa merta. En edes muista millon viimeeksi kävin siellä. Muistan vaan, että kävin mun vakio paikassa melkein joka ilta kun palasin Tampereelta Helsinkiin. Koko elämäni pyörin Helsingissä ja olin niin kyllästynyt tähän kaupunkiin siihen aikaan kun pääsin TAMKiin opiskelemaan. Oli virkistävää päästä uusiin maisemiin, mutta vasta siellä huomasin miten oma kotikaupunki on rakas. Mulle tuli ikävä mun asuntoa (tai mummoni entistä asuntoa, nyt minun) ja opin vihaamaan uutta opiskelija-asuntoani. Se ei tuntunut omalle enkä voinut ajatella muuta kuin asunnon entisiä asukkaista. Yh, vaikea selittää, mutta siisteyshulluna se oli ahdistavaa.. Ikävöin omia vakio lenkkejäni ja tuntui kuin olisin muuttanut ulkomaille. Ikävöin kaikkea eikä täysi-ikäiselle ihmiselle pitäisi tulla koti-ikävää! nyt on turvallinen olo asua rakkaassa Kaisaniemessä ♥

Tuntuu, että pompin taas aiheesta toiseen ja sen on varmasti todella ärsyttävää lukea. Sanokaa oikeasti jos mun tekstit on liian epäselviä. Nytkin pomppasin vainoharhaisuudesta Tampereella asumiseen. ei hyvää päivää... mutta tekisi vain mieli kirjoittaa ja kirjoittaa.