+s173311667.jpg)
Eilisestä ahdistuksesta huolimatta sain tänään ihmeellisen siivousvimman. Pyyhin pölyjä, tiskasin, imuroin, jne. Löysin vieläkin talvikenkiä eteisestä mitä laitoin kaappiin kesäksi pois. Mun asunto varmaan kuulostaa yhdeltä kaaokselta, mutta ei se ole. Mulla on vaan kamalasti tavaraa ja pieni asunto. Asunto pysyy muutenkin tosi siistinä pakko-oireiden takia, mutta ikinä ei tunnu olevan tarpeeksi siistiä. Mua alkaa häiritsemään jos kaikki ei ole siisteissä pinoissa tai tavarat on väärin päin. Aina on liikaa tavaraa esillä. Mun vaatehuone on ihan täynnä tavaraa eikä sinne mahtuisi enää yhtään mitään. Mutta vielä olisi tiivistettävä ja pitäisi saada lisää tilaa.
Olen taas touhunnut niin paljon, että nälästä ei ole tietoakaan. Söin suklaapatukan ja rasvattoman jugurtin päivällä etten pyörtyisi roskienvienti matkalla. Aina kun alan siivoamaan tai pyörin kaupungilla koko päivän ni unohdan syödä. Olen tahallani syömättä iltapäivään saakka ja siihen mennessä on tullut jo hyvänolontunne syömättömyydestä. Sitten se on liian helppoa..
Nyt jämähdin taas tähän lattialle istumaan kun pitäisi lenkille lähteä tuonne tuuleen. Vihaan lenkkeilyä tuulisessa säässä kun siitä tulee niin levoton olo. Ajatukset harhailee, että en pystyisi millään keskittyä kirjottamaan. Tai ei niitä ajatuksia mun päässä paljon ole, mutta ne muutamat sinkoilee puolelta toiselle. Mahdotonta istua paikallaan.
Miksi löydän itseni odottamassa malttamattomana seuraavaa terapeutin tapaamista?
5 kommenttia:
Ihan vilpittömästi: sinulle ei nyt riitä tavata silloin tällöin terapeuttia. Etkö pääsisi jonnekin turvaan itseltäsi, onko se kotipaikkakunnallasi vaikeaa (anteeksi jos luulen, että se käy "tuosta vaan", olen syömishäiriöisen äiti ja oma lapseni pääsi ilmeisesti paikkakunnastamme johtuen pian hoitoon)
Et selviä tuosta mitenkään tätä menoa, hae enemmän apua. Onhan sinulla joku läheinen, joka voisi sinua tässä auttaa jos et itse jaksa selvitellä?
Minusta näyttää, että olet aiheuttanut elimistöllesi nälänhädän, eikä mikään ihme että ajatuksesi kulkevat kuten kulkevat. Tarvitset ravintoa.
Miksi minä tätä sinulle hoen, kun omakaan lapsi ei uskonut, ei vaikka letkut työnnettiin nenään lopulta? Siksi, että pitäisit itsesi hengissä siihen saakka, että alat uskoa!
Anonyymi- olen ollut sairaalahoidossa useita kertoja ja minullekin letkut ovat tuttuja. Olen aina päässyt heti sairaalaan eikä ole tarvinnut odotella vaikka pk-seudulla asun. Tosin kertaakaan ei ole terveellnen elämä lähtenyt käyntiin..
Ymmärrän kyllä huolesi, mutta minä olen suht tarkassa seurannassa somaattisella puolella. Lääkäri teettää minulla sydänfilmejä ja verikokeita usein kun tietää tarkasti historiani. Kaipaan lisää terapiaa, mutta en uskalla pyytää..
Parantuminen onnistuu kun se lähtee potilaasta itsestä.
Tiedänhän minä, että olet sairaalat ja letkut ja sen tsiljoona lääkäriä nähnyt. Mutta kukaan ei ole saanut Ninniä vielä näkyväksi...ja niin kauan kun Ninni haluaa olla piilossa, hänen on viisainta pysyä kuitenkin hengissä.
Usko pois, kun katsot tarpeeksi tarkkaan, siellä tunnelissa pilkahtaa valoakin.Sellaista valoa, joka on sinua varten.
Sinun pitäisi ymmärtää, että olet tärkeä niin monelle, niin monelle muullekin kuin tälle nykyiselle parhaalle ystävällesi ja jumalallesi jota palvot, syömishäiriölle...
Muumeista tulet minunkin mieleeni, Nyytin tarinasta:
----
Olipa kerran pikku Nyyti Nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.
Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.
(koko tarina esim:
http://www.geocities.com/little_jeditemple/nyyti.html)
Anonyymi- anteeksi, en tiennyt, että tiesit minusta enemmänkin. Joskus on vaikea tulkita onko lekenut blogia vai ei..
Sen haluan selventää, että EN todellakaan ole pro-ana. Olen hyvin vahvasi sitä sairasta sotkua vastaan. Mutta kai meissä kaikissa anorektikoissa asuu pieni ana vaikka ei sitä kannattaisikaan.
Et kuitenkaan niin hyvin tiedä minua, että voisi sanoa, että palvon anoreksiaa.
Haluan heittää negatiiviset asiat olan taakse ja kiittää ihanasta runosta! Olen siihen aiemminkin törmannyt, mutta tällä kertaa tuli kyynel silmäkulmaan.
En osaa nyt pilleripöhnäisenä sanoa sen paremmin kuin, että jatkan eteen päin tällä tavalla ja toivon, että olen viisastunut aikaisemmisa kokemuksista. Olen optimistinen minun ja terpan yhteistyöstä, joten saa nähdä...
Eksyin blogiisi vahingossa ja silmäiltyäni sitä hetken, minulle nousi pala kurkkuun ja silmäni kostuivat. Toivon sinulle kaikkea hyvää, paljon voimia! Et ole yksin, vaikka siltä tuntuisikin. <3
Lähetä kommentti