maanantai 23. marraskuuta 2009

samaa väsymystä ja lopun odottelua

En ole osannut tehdä mitään viime päivinä. Istun nojatuolissa vilttiin kietoutuneena ja tuijotan tyhjää. Vanhempieni kysymykset menevät ohi ja olen liian väsynyt vastatakseni. On liian raskasta ottaa se henkäys, että saisi sanoja ulos. Keuhkot jaksavat vain hengittää, mutta ei ottaa happea puhumiseen.

Välillä mietin miten hullulle varmaan näytän kun istun samassa asennossa ikuisuuksia ja tuijotan eteeni mitään katsomatta. Tunteja menee ohi enkä tiedä mitä olen ajatellut. En vain muista mitä on tapahtunut.

En ole syönyt päiviin. On kuvottava olo. Mahan tyhjyys tuntuu turvalliselle ja hyvälle. Ei tee mieli syödä mitään. Tässä pisteessä olen ollut sen verran kauan syömättä, että ruoka on niin kuvottavaa etten vain pysty syömään. Mikään ei mene kurkusta alas. Ei mikään.

Masentaa ja on surullinen olo. Silmaluomet on kamalan raskaat ja tuntuu kuin olisin itkenyt. Silmiä kirvelee ja kutittaa, mutta itkin viimeeksi illalla.

Jos suruun voisi kuolla niin olisin mennyt jo aikoja sitten... toiveajattelua.

14 kommenttia:

sontsaaa kirjoitti...

siis ootko ollu päiviä SYÖMÄTTÄ YHTÄÄN MITÄÄN?? Wau.. miten sä pystyt? voimia :)<3

Anonyymi kirjoitti...

Siinä ei kyllä ole mitään WOWta, että Cassie "pystyy olemaan syömättä", siinä olisi WOW, kun pysyisit taas syömään.

Olen nähnyt oman lapseni istuvan tuijottamassa tyhjyyteen, seinään, ikkunaan tunteja, päiviä, viikkoja täysin apaattisena ja jaksamatta puhua mitään. Korkeintaan "en jaksa, haluan pois".

Niin tuttua, niin pelottavan tuttua.

Etkö jaksaisi vielä yrittää, etkö?

Anonyymi kirjoitti...

ei sun tarvitse toiveajatella että kuolisit suruun kun nälkiintyyminen korjaa sut kyllä pois.

. kirjoitti...

En tiedä mitä sanoa. Pystyn samaistumaan tekstiisi niin hyvin, tiedän millaista tuo omalla kohdallani on ja siinä vaiheessa kannustavat "piristys nyt" -kommentit eivät paljoa hetkauta.

Voimia siis sinulle kestää tämä vaihe, toivon ja uskon että tuosta vielä nouset. Ja pakko vielä sanoa että yritä pakottaa ruokaa alas kurkustasi, niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin.

Yritä jaksaa.

Unknown kirjoitti...

Tiedän tunteen..

Voi kultapieni, kumpa saisit jostain voimia tuosta nousta ylös ihanaan valoisaan huomiseen. Sillä olisi niin paljon tarjottavaa sinulle, muutakin kuin ahdistusta, masennusta ja syömishäiriötä, sillä olisi niin paljon. Tulevaisuus on meidän kaikkien edessä ja me heitetään se aivan hukkaan. kuten minäkin. jätin menemättä kouluun tuijottaakseni tyhjää, jätin päivän elämättä taas.

aina on tie ylöspäin, älä luovu toivosta, jossain on se tie jota pitkin pääset taas ylös. voimia, paljon.

Anonyymi kirjoitti...

Paparazzille: haista paska

Ribesehl kirjoitti...

Voi vitsit, en tiedä itsekään, miksi kidutan itseäni lukemalla anorektikoiden kirjoituksia, kun kolme parasta ystävääni on/on ollut samassa tilassa. Ehkä vain toivoisin näkeväni jonkun parantuvan.
Hirveästi voimia sulle!

Anonyymi kirjoitti...

Kukurza: Mietin ihan samaa, olen ollut kuolla huolesta oman lapseni anoreksian kanssa ja silloin luin näitä blogeja ymmärtääkseni edes vähän, MIKSI??? Mutta lapsi voi nyt hyvin, miksi minä luen paria blogia edelleen? Siksi, että ne muutamat muisuttavat niin riipaisevasti meidän tilannettamme vielä vuosi sitten. Ja niin kovasti haluaisin että edes yksi uskoisi, että elämällä on tarjottavana ihan muuta, kun vain uskaltaa siihen tarttua. Toisaalta ahdistun ja pelkään, että meillä mennään samaan alamäkeen vielä, kun tämä maailma täällä verkossa on täynnä tätä.

Cassie, sinulle minä toivon kaikki maailman voimat, että lähtisit nyt osastolle uudelleen. Vaikka et haluakaan, anoreksiasi ei halua. Sinä tarvitsisit sitä kuitenkin.

Anonyymi kirjoitti...

Käytkö enää sairaalalla? Voisitko kertoa terapeutille ettet saa syötyä? Nyt Cassie järki käteen. Haluatko taas tiputukseen?

Niina kirjoitti...

Minustakin tuntuu etten vaan voi syödä, kaikki ruoka yököttää ja hetki syömisen jälkeen tuntuu niin pahalta että mieluummin unohtaa ne lämpimät ruoat kokonaan. Tulee ihan mieleen isäni pelottelut lapsena, "jos et nyt syö vaikka väkisin niin sun mahalaukkusi kutistuu niin ettei sinne enää koskaan mitään mahdukaan"... Enemmän nuo sanat sai mut pelkäämään lisää ja tuntuikin kohta ihan normaalilta ettei juuri syönyt kun mahalaukkuhan se siellä oli varmaan kutistunut pois. ;)

Anonyymi kirjoitti...

syömättömyys =


kylmä, yksinäisyys, masennus, väsymys, kuurous, toi sun glamourisoitu helvetti, jossa mätänet, kuolt ja jäädyt yksin.

koska sä et jaksa edes välittää.

ei sussa oo mitään surua koska et enää tunne.

mä en tajua miten sun vanhemmat voi antaa sun olla, en jaksa pyydellä anteeks mun sanoja koska oon ite maannut myös niin paskassa. paitti et joo en oo ikinä paastonnu, olin vaan joku 165/36 "parhaimmillani". vihaan kehoani, itteäni, kaikkea mussa kun olen saanut painoa lähes normaalin verran (40->50kg/loka-marraskuu!!!), mut mä ainakin tunnen et mulla on asioita (mihinpaskanatuskinpystyn) mut HALUAISIN tehdä.

terq, sua rakastava kanssabloggaaja... en nyt sano nimee ku menin pistää nimeni.

ei kultapieniä vaan VITTU joku äkkiä auttaa sua, aivoissas ei enää liiku mikään et pystyisit siihen yksin :(

Syömishäiriöisen äiti kirjoitti...

Raakaa tekstiä äskeiseltä anonyymiltä, mutta ei siinä kyllä kultapienet ja lohduttelut auta kun tilanne on tarpeeksi paha. Silloin on toimittava.

Oma lapseni oli alaikäinen silloin, kun syömisen käytännössä lopetti kokonan ja oli kuolla. Luojan kiitos. Silloin ei häneltä kysytty, että haluaisitko hoitoon.

Cassie, anna nyt isäsi ja äitisi olla sinullekin isä ja äiti ja tehdä mitä itse et jaksa ja mitä täytyy tehdä.

Anonyymi kirjoitti...

Heippa Cassie. :) Aattelin yrittää vähä piristää sua. Mulla olis mun blogissa sulle sellanen tunnustus. Käyppä kattomassa. Se on otsikolla: tunnustuksia<3
Sä kyllä ansaitset sen. Koita jaksaa.

Ruusa kirjoitti...

”Miksi luopumista pitäisi opetella
kun se on meissä joka hetki

Nauru lakkaa, kyyneleet kuivuvat,
yksinäinen syli on menettänyt toisensa

Miksi luopumista pitäisi opetella
kun ei meillä ole mitään ollutkaan”