tahtoo pois!

Sain ääneni kuulumaan hieman ja pääsen kotilomalle tällä viikolla. En kestä tätä paikkaa enää. Haluaisin kokonaan pois, mutta kokemuksesta tiedän ettei se noin vain käy. Ja tämä lääkärikin on erityisen tiukka. Olen jo hiljaa omassa päässäni hänelle haistatellut monet kerrat.. En ikinä uskaltaisi suoraan sanoa joten olen vain tyytynyt mököttämään.

Lääkäri on kysynyt kerran, että mikä kiire mulla sinne kotiin on. En ole edes vaivautunut vastaamaan, koska ei kukaan voi tietää miten tuskaista täällä olo on. Sitä on niin vaikea selittää. Kotona olo helpottaa vähän. Se vähänkin on minulle kullan arvoista. Kaipaan sitä tuttua ja turvallista ympäristöä. Täällä kaikki on niin vierasta eikä uskalla koskea mihinkään tai astua omasta huoneesta ulos. Koko ajan pitää olla valppaana kun hoitaja saattaa tulla käymään. Kotona olen turvassa yksin lukittujen ovien takana. Ja tietysti pupu turvaa selustaa..

Paha olo on säilynyt koko sairaalajakson ajan. Täällä lisänä ahdistus tekee olosta sietämättömän. Yritän nukkua suurimman osan ajasta, että pääsisi täältä kauas pois. Herää kuitenkin usein kesken painajaisen hiestä märkänä. Tuntuu, että tämä kaikki on koettu jo ennenkin aikaisemmilla sairaalajaksoilla ja tulos tulee olemaan samanlainen...

Kaikki päivät ovat samanlaisia ja joka päivä odotan vain iltaa että pääsisin nukkumaan. Oma hoitajani on mukava ja hän ei painosta puhumaan. Hän on muutaman kerran tehnyt minulle aivan ihanat kalanruotoletit. Toisen kosketus tuntuu äärimmäisen epämukavalle ja ihoni alla alkaa kiemurtelemaan jokin, mutta sen kuitenkin voittaa ajatus siitä että joku välittää. Edes vähäsen..

Huomisen yli olisi vielä jaksettava..

taas turhaa sairasvuoteelta

Alotin yöuneni tänään jo ennen iltapalaa. Väsytti koko päivän ja yritin taistella väsymystä vastaan. Pitäisi näyttää, että osaan tehdä muutakin kuin nukkua. Katselin päivällä ikkunasta ulos, mutta torkahtelin siihen tuoliin jatkuvasti ja alkoi hävettää kun pää ei tahtonut pysyä pystyssä. Luovutin 18 aikoihin ja nukuin iltapalan yli vaikka minua käytiin kiskomassa sängystä. Heräsin 2 seuraavan kerran ja mietin pitkään, että miten tässä näin on käynt kun kello on noin paljon ja minulla ei ole yövaatteita.

Nyt on suth virkeä olo, kuten aina yöllä. Kotona tällä hetkellä pyyhkisin pmlujä lattialistoista ja järjestelisin vaatekomeriani. Kotona olisi niin paljon tekemistä ja pää räjähtää kun ajattelen sitä koko ajan. Iho kiehuu sisältä päin enkä jaksaisi olla paikoillaan.

Kaipaan niin hitosti sitä kun iltaisin pupu tuli nukkimaan sängylleni mahani viereen kun luin kirjaa. Haluaisin silittää sen samettista turkkia ja tuntea sen lämmön vierelläni. Haluaisin kiusata sitä sen niskamakkaroista vaikka pupu ymmärtää, että pilailen vain ;)

En haluaisi paljastaa millä osastolla olen (anteeksi Kafi), mutta olen vaihtanut jo 3 kertaa osastoa, että saan tarvittavan hoidon. Lääkärit sanoivat, että tietysti sh pitää hoitaa yhtä tärkeänä kuin mieliala. Ensin hoidettiin eri sairaalassa vain yliannostusta, mutta se on jo takana päin. Olisi tietty helpompi kertoa paikoista ja osastoista nimillä, mutta olen erittäin harhaluuloinen ja pelkään, että minut tunnistetaan. En tiedä miten todennäköistä se olisi, mutta pelkään silti kamalasti...

Olette ihania! <3

Omissa maailmoissa mutta vielä sairaalassa

Olen vieläkin osastolla. Minun piti päästä pois jo aikoja sitten, mutta lääkärit vaan pitkittää tätä jaksoa. En oikeastaan ole edes taistellut kotiinpääsyn puolesta. Palavereissa en jaksa keskittyä pitkiin saarnoihin. Kaikkien suut käyvät, mutta en jaksa ymmärtää lauseiden merkitystä. Tiedättekö tunteen? Ihmisten suut käyvät, mutta ulos tulee kirjaimia joilla ei ole mitään merkitystä. Niimpä palavereissa olen tuijottanut tyhjää ja antanut kohtaloni toisten käsiin.

Vasta lopussa kun lääkärit ohjaavat minut ulos ovesta tulee mieleen, että olisi pitänyt sanoa jotain. Olen suunnitellut mitä sanon lääkäreille, mutta pelkään, että sekoitan kaiken ja nolaan itseni. Sanon sitten seuraavalla kerralla. Tai sitä seuraavalla. Olen ollut hiljaa niin kauan täällä, että pelkään ääneni kadonneen. Hoitajat haluaisivat jutella, mutta en osaa. Osaan paremmin tuijottaa tyhjää.

Haluaisin todella kotiin, mutta nyt tuntuu ihan samalle missä tuijotan seinää tai nukun koko päivän. Tuntuu 'turvallisemmalle' täällä kun voi sanoa hoitajalle kun sydän tuntuu oudolle eikä tarvitse yksin panikoida sitä kotona. Kaipaan kuitenkin pupua aivan kamalasti. Ei minua taida vetää kotiin muu kuin pupun seura...

"voi liekki elämän polttaa joskus oikein tosissaan"

Muumipeiton alta tyttönen kurkistaa
hän katsoo salaa kun äiti itkee, aivan hiljaa
miksi äiti itket, miksi et nauraisi vaan
kyllä peiton alla laakson väki minua nyt suojaa

Ehkä tytön sydän on puhdasta kultaa
kun se rinnassa liikaa painaa
miksi kynttilään lyhyeen saa tulta
mutta vain lainaan

Hän laittaa pienen käden rintansa päälle taas
ja kysyy mikä siihen koskee
mikä se nyt olikaan
ja siitä hänelle sängyn laidalta kerrotaan
voi liekki elämän polttaa
joskus oikein tosissaan

Sitä jolla on uudet seikkailut suuntanaan
ja joskus kun polte lakkaa
hän on valmis muumilaaksoonsa muuttamaan
tai ihan minne vaan

Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja syttyi liekkiin ikuiseen
ja se loistaa, minne ikinä meen

Joskus tyttö kysyi mitä siinä on niin urheaa
että osastolla jaksaa olla, ei hän tiedä muustakaan
hän nukahti siihen kun äiti harjaili hänen tukkaa
ja muumilaakson väki sai
taas uuden asukkaan

Kuka edes lohtua toisi yöhön
tähän kylmään ja pimeään yöhön - joka tänne jää
aamutähden seurassa päivän työhön
kun mennään näin


Ei yksi pääsky kesää tee
ei yksi kesä elämää sydämeen
ei yksi elämä mitään tähän kaikkeen
Se pääsky toi kesän eteiseen
se antoi rauhan sydämeen
ja lehahti sitten siivilleen
ja päästi pois kahleet
ja se loistaa, minne ikinä meen
se mukana kulkee

Kaija Koo - Ei Yksi Pääsky Kesää Tee

Miten tässä näin kävi.!.

Pitkä tauko on ollut taas kerran ja syynä siihen on sairaalareissu.

HUOM. älkää lukeko jos ette kestä rankempaa tekstiä ja itsetuho-aihetta!

Aloitan ihan alusta eli edellisen postauksen jälkeen (16.2) löysin itseni tuijottamassa pöydälle kasaamia vanhoja lääkkeitäni. Päässä ei kulkenut ensimmäistäkään selkeää ajatusta. En ollutkaan saanut asioita kuntoon vaikka se siltä tuntui viimesintä postausta kirjoittaessani. Päähän iski taas se toivottomuus ja järki katosi. Halusin helpotusta tähän (nyt kiroilen) helvettiin. Se lopullinen helpotus tuntuu niin houkuttelevalta. Siinä hetkessä minua ei pelottanut mikään. Oli tyhjä olo. Tyhjä katse. Tunteet kadonnet. En tuntenut mitään kun napsin pillerin toisen perään.

Isä tietysti sattui soittamaan jonkin ajan kuluttua ja minä ajattelematta mitään vastasin. En muista mitä vongersin puhelimessa, mutta ilmeisesti jotain, että isä soitti lanssin. Suutuin todella vaikka jalat eikä kädet enää tahtoneet totella. Löysin vielä partakoneen terän ja yritin tehdä pari surullista viiltoa. No, aluksi ne tuntuivat pienille, mutta sairaalassa piti ne paikata.

En muista paljoa tapahtumista, mutta muistan nauraneeni kun minulle alettiin tehdä vatsahuuhtelu. Siinä kaikessa sekasorrossa osasin kuitenkin iloita, että saan mahani tyhjäksi. Ilo loppui siihen paikkaan kun vatsahuuhtelu on aivan kamalan tuntuista eikä se helpota vaikka olen siihen joutunut useita kertoja aiemminkin.

Sairaalassa jouduin kahdeksi viikoksi vierihoitoon, koska minulle laitettiin nenämahaletkut ja revin ne muutamaan kertaan pois... Tipankin revin pois kun päätin marssia kerran osastolta ulos. Vierihoito on kamalinta mitä tiedän. Vihaan sairaalassa oloa jo ennestään ja sitten viedään oma rauha pois. Se on äärettömän ahdistavaa kun joku hoitaja seuraa jokaista liikettäni eikä luota minuun yhtään, ei siis yhtään. No, miksi luottaisi... BMI oli 12,7 kun menin osastolle, mutta tuntui kun olisin ollut mursun kokoinen. Nyt ovat lihoittaneet minua melkein sovittuun BMI 14 eli pääsen lähtemään tällä viikolla jos olen kiltisti.

Tulen vielä valittamaan tästä vankilasta enemmän...

Negatiiviselle tekstini kuulostaa, mutta olen saanut ehkä jotain irti tästä reissusta. Pienen pienen murusen kun yksi hoitajani oli todella mukava. Mutta älkää suuttuko kun en tule nyt parantuneena takaisin kotiin...

Olette ihania kun jaksoitte käydä täällä vaikka blogissa ei ollut tapahtunut mitään! Kiitos toivotuksista!

Sairaalassa

Sairaalassa suljetulla...
Isä salakuljetti mulle puhelimen tänään kun pääsin vähempään valvontaan...
Kohta pois...