Viikon tapahtumat

Okei...
Mitä on tapahtunut viime postauksen jälkeen.

Kotiloma oli pelastus helvetistä. Osasin rentoutua ja unohtaa kaiken pahan. No en kaikkea, mutta tällä hetkellä kaikki paha mikä pääni sisällä liikkuu liittyy tuohon sairaalaan. Pääni huutaa, että sairaala on pahan asuinsija, letku on pahan pitkä sormi joka ulottuu sisälle vatsaani saakka, letkuun laitettava litku saastuttaa vartaloni pahalla, lääkärit ja hoitajat ovat pahan kanssa liitossa. Tuon kaiken pahan sain lukittua kämppäni ulkopuolelle ja hengittää.

Olen pahoillani kaikki, mutta letku lähti toisena kotilomapäivänä. Suutuin ensin äidille kun äiti hoiti aivan väärin sen koko homman. Äiti laittoi jo kaksi annosta, kun oltiin ensin riidelty miten ruutta täytetään, mutta kolmanteen olisi mennyt ihan liikaa. Siihen ruuttaan olisi pitänyt laittaa puolet ja äiti laittoi kokonaisen. Äiti ei antanut periksi että laitettaisiin puolikas. Minä lähdin ovet paukkuen kämpilleni.

Isä tuli syöttämään minulle iltapalaa, mutta siitä ei tullut mitään. En oikeasti huuda isälleni usein, koska en vain pysty. Meillä on läheisempi 'tunnesuhde' tai mikä onkaan enkä halua satuttaa isää. Sinä iltana olin kuitenkin niin ahdistunut ja halusin vain kaikesta pois. Itkin ja itkin. Isä luovutti. Isä lähti. Menin parvekkeelle tupakalle ja letku lähti. Oikeasti, mietin ennen letkun vetämistä, että miten te täällä suututte. Ahdistus ja paha olo vei voiton.

En tiedä mikä kapinointi minuun iski. Kapinointi, toivottomuus, luovuttaminen. Mietin vain, että miten viestitän sairaalalle että en todellakaan haluaisi olla siellä. Viimeisenä lomapäivänä sairaalalle lähtö lähestyi. Lähestyi. Meni ohi. Jätin menemättä. Toivoin vain, että ehkä he vain unohtaisivat minit jos en mene paikanpäälle tai menee ainakin viesti perille etten halua olla siellä. Myöhemmin illalla tuli soitto ja vastasin kolmannella kerralla. Sanoin etten tule enää. Väittelin hoitajan kanssa mitä uskalsin.

Puhelun jälkeen nappasin rauhottavia kun olo oli kamala. Polttelin parvekkeella ja pian ovelle tulee poliisi+ambulanssimiehiä. Ei ollut paljon valinnanvaraa. Uskalsin parin kerran sanoa, etten mene mutta poliisit pelotti. Oikeasti, neljä ronskia miestä vastaan 40kg tyttö, ehkä vähän turhan vakasti nuo lääkärit ottaneet asiat.

Torstaina sain kuulla sen kaikkein kamalimman uutisen eli minulle varmaankin laitetaan se avanne ensi viikolla.

Kirjoitin tämän tänään isän kännykällä kun vanhemmat kävi vierailemassa. Tulee ajastettyna Oma puhelin on vielä kotona. On jotenkin kärttyinen olo pitkästä aikaa ja se saattaa kuulua tekstistä. Pahoittelen.

Kirjoitan kun saan puhelimeni ja kaikki tavarani tänne. Kiitos ihanista kommenteistanne. Valitettavasti en päässyt katsomaan mikä se haaste juttu on mutta katson kun saan tilaisuuden.

Kotiloman :) ja :(

:)
Isä tuli hakemaan pupun kanssa.
Kierrettiin torin kautta ja pysähdyttiin kuuntelemaan lokkien laulua.
Ostin ison pinon juorulehtiä.
Kämpällä odotti 4 pakettia ja kasa postia. Rakastan postia!
Äiti oli tuonut töistä vesimelonia ja vadelmia.
Vihdoin hetki rauhaa omalla kämpällä, oman koneen ääressä.

:(
Nenämahaletku hävettää ja ahistaa.
Ajattelen jo tiistaita kun pitää palata osastolle.
Kämppä on taas kamalan kylmä ja haisee oudolle.
Äiti tulee kohta ruokkimaan minut...

letkuja

Äsken oli palaveri ja pääsen siis kotilomalle tiistaihin saakka, mutta letkun kanssa. En todellakaan osaa luvata, etta tulen takaisin osastolle letkun kanssa.

Toinen asia mistä puhuttiin oli minun suhtautuminen nenämahaletkuun. Jos en saa pidettyä sitä niin seuraava vaihtoehto olisi ravitsemusavanne eli PEG muistaakseni. Yksinkertaisesti selitettynä ne laittaisi mulle letkun mahasta läpi ja sitä olisi turha kiskoa irti. Minulla on ollut nenämahaletku vähän on ja off useamman kuukauden eikä se ole tuottanut tulosta. Tunnustan, että olen tehnyt tyhjiä lupauksia: syön kun letku otetaan pois. Ja useimmiten olen ottaut sen letkun omatoimisesti pois.

Tämä ei ole hauskaa.
En ole ikinä toivonut tätä.
En halua kenenkään muun joutuvan tähän tilanteeseen.

Isä tulee hakemaan minut ruokatunnillaan. Räjähdän varmaan ennen sitä... Kirjoitan lisää kun vapaus koittaa...


edit/ nyt vähän hävettää tämä postaus ja mietin poistanko...
Annanko liikaa informaatiota?
Mutta tätä tämä syömishäirion raaka todellisuus on. Ehkä joku tajuaa sen. Not worth it.

sairaala sitä, sairaala tätä...

Kertoisin enemmänkin tästä arjesta sairaalassa, mutta tuntuu ettei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Ja yritän itsekin olla ajattelematta masentavaa päivärytmiä täällä. Nousen ylös natisevasta sairaalavuoteesta, en edes petaa sairaalan lakanoita ja peittoa kun vietän kuitenkin koko päivän sängyssä, harvoin jaksan vaihtaa sairaalan yli-isoja yövaatteita pois, harjaan hampaani sairaalan hammasharjalla, selvitän hiukseni sairaalan kammalla, kömmin takaisin koviin sairaalan lakanoihin, ruoka-aikaan syön sairaalan aterimilla joihin on kaiverrettu sairaalan/osaston tunnukset ja numerot. (yhdellä osastokeikalla varastin setin sairaalan aterimia ja vein ne kotiin kun halusin kokeilla mille se tuntuisi syödä niillä kotona...ei yhtään helpommalta.)

Kaikki täällä tuntuu niin... sairaalalle. Mikään ei ole kotoisaa eli on kamalan vaikeaa rentoutua. Jännitän koko ajan, että hoitaja tulee kolkuttamaan oveen. Haluaisin olla yksin, mutta hoitajat seuraavat minua kuin pikku lasta. No, miksi eivät seuraisi kun olen välillä niin avuton... olen huomannut, että minua on määrätty vahtimaan onnettomat harjoittelijat joilla ei ole parempaa tekemistä. Saavatpahan harjoitella miten tippa ja nenämahaletku laitetaan kun nyvin ne välillä irti.

Nenämahaletku on kamalinta mitä tiedän. Missään asennossa ei ole hyvä olla sen kanssa kun se painaa ikävästi. Lääkäri ei usko, että sen kanssa on vaikea syödä kun se painaa kurkkua. Ne luulee, että tämä on taas yksi tekosyy syömisen pois jättämiselle. Ja vielä ne jaksaa puhua "kriittisestä vaiheesta" vaikka olen ollut täällä ties kuinka monta viikkoa. Paino on jo noussut 40kg puolelle ja panikoin itse siitä.

Anteeeksi, mutta on pakko purkaa vähän tätä turhautumista. Taas on se tunne ettei kukaan kuule tai usko...

vielä lisäystä tähän päivään

Jatkan vielä tuosta kevät-aiheesta. Pääsen kyllä hoitajan kanssa käymään ulkona, mutta tartun siihen tilaisuuteen aika harvoin. En ikinä uskalla/kehtaa mennä kysymään minulle ulkoiluttajaa. Huonoina päivinä minua ei saa sängystä ylös. Huomasin, että hoitajat ovat jopa laittaneet harjoittelijat yrittämään saamaan minua ulos. Ne keksivät kaikenmaailman hyvät syyt miksi minun kannattaisi nousta ylos. Mielummin makaisin sängyssä odottaen kuolemaa... Harvoina hyvinä päivinä lähden ulkoilemaan jos hoitaja sattuu viemään. Käydään raikkaasta ilmasta nauttimassa, minä tupakkaa polttaen.

Haluaisin kuitenkin mennä lapsuudenkodissani käymään ja katsella tuttuja kevään merkkejä. Lapsena tuntui, että kevät on tullut kun meidän pihalla olevan vajan viereen alkoi ilmestyä ensimmäisiä vihreitä ruohonvarsia. Haluan nähdä kevään ensimmäisen perhosen. Kuulla rakkaiden lokkien ensimmäiset äänet talven jälkeen. Kuulla keväisen meren. Meri kuulostaa erilaiselle keväällä kun oikein kuuntelee.

Pääsen perjantaina lomalle. Niin ainakin luvattiin viime palaverissa. Torstaina saan tietää varmasti.

Kevät?

Voi, kello on jo melkein 21 ja ulkona on vielä valoisaa. Miten kevät on tullut näin nopeasti? Ei aika saa mennä näin nopeasti. Tuntuu, että olen missannut kohta koko kevään kun olen vankina täällä osastolla. Pelottaa, että miten sopeudun tuohon valoisuuteen. Pimeässä on niin turvallista liikkua kun voi olla "näkymätön". Jostain syystä pidin kuitenkin viime kesästä ja totuin hyvin siihen valoisaan aikaan. Toivottavasti sopeutuisin yhtä hyvin tänä kesänäkin. On aivan kamalaa mennä lenkille ulos kamalan paniikin kanssa.

Ahdistaa kun voin vain kuvitella miten pitkällä tuo kevään tulo on. Ikkunan takaa ei saa hyvää kokonaiskuvaa..

Huonoja öitä, huonoja päiviä.

Olen niin täynnä tätä paikkaa ja haluaisin kotiin. En kestä kun pää täyttyy välillä äänistä ja muistuttaa miten sekaisin olenkaan. Sitten tulee hiljaisuus. Kaipaan sitä hiljaisuutta päähäni, mutta kun on liian hiljaista niin omat ajatukset pääsee juoksemaan. Välillä on niin hiljaista, että luulen kaikkien unohtaneen minut tänne. Tekisi mieli mennä katsomaan ovelta, että onko osasto tyhjennetty.

Viime yö oli aivan kamala kun en saanut millään unta. Sain unilääkkeeni normaalisti. Ensimmäisen 22.00 ja toisen vähän ennen puoltayötä. En saanut itseäni rauhoittumaan ja itku puristi kurkkua. Sänky tuntui pyörivän aina jos laitoin silmät kiinni. Yritin nukkua istualteen, mutta itku ja ahdistus vei voiton. Kärttyinen yökkö toi minulle rauhoittavankin ja yritti jutella. Sanoi, että ei tästä tule mitään kun en osaa edes nukkua. Kiitos, helpottipa pahaa oloa! En vain osaa nukkua tämän ahdistuksen ja pahan olon kanssa, anteeksi.

Juuri nyt haluaisin ottaa läppärin syliini lämmittämään kylmiä jalkojani ja haluaisin lukea kaikkien uusimmat päivitykset. Haluaisin lukea tmz.comin uusimmat juorut kun kännykkäni netti on liian hidas aukaisemaan niitä linkkejä. Otsikot pystyn lukemaan, mutta en muuta. Haluaisin antaa pupulle kaikkia herkkuja ja katsella vain sen touhuja. Naureskella kun se juoksee ympäriinsä ja luulee olevansa tarpeeksi vikkelä väistääkseen sängyn- ja tuolinjalkoja.

Update

Palasin tänne osastolle jo alkuviikosta, mutta olen ollut aivan liian maassa kirjoittaakseni. Kotona oli niin paljon parempi olla ja välillä osasin unohtaa kaiken muun. Osastolle paluu kuitenkin kolkutteli koko ajan takaraivossa ja sen takia oli rauhatonta. Mikään ei ole niin kamalaa kuin kotilomalta osastolle paluu. Nyt pitää vielä muutama päivä kärsiä osastolla ja pääsen pidemmälle lomalle.

Yritin viime yönä kirjoittaa pidempää postausta, mutta tupla-annos unilääkettä alkoi vaikuttaa liian aikaisin. Onneksi en sitä tekstiä ehtinyt julkaista...