Viholliseni leipä

Olen viettänyt viimeiset 3 päivää koneella ja silti en ole saanut postausta kirjotettua. Hermot menee tämän koneen kanssa, koska kolmen päivän työ meni hukkaan. Yritin tehdä uuden ulkoasun blogille ihan itse ja muokkailin kuvia suunnilleen 10 tuntia päivässä. Mikään ei tahtonut onnistua ja lopulta luovutin, koska olen niin onneton koneiden kanssa. If it ain't broke don't fix it... Antaa olla koko homma. Tulin kateelliseks kun katselin muiden hienoja blogeja. En voi käsittää miten ne on oikein tehty..

Nyt on hartiat niin jumissa kuin olla ja voi kun olen istunut samassa asennossa kolme päivää. Onneksi muistin kuitenkin käydä aina välillä tupakalla ni sain liikuntaa.. Olin niin vattuuntunu tälle koneelle, että unohdin ruoka-ajat. Aika meni älyttömän nopeasti eikä nälän tunnetta ollut. Siitä seurauksena vaaka näytti melkein kilon vähemmän kun viime kerralla. En voi sille mitään, mutta olin tyytyväinen ja onnellinen.

Mun kotiutuminen ei ole mennyt parhaalla mahdollisella tavalla. En lähtenyt sairaalasta sillä mielellä, että nyt nujerran syömishäiriön, koska en saanut siihen henkisiä voimia. Se ei siis ole kenenkään muun kuin minun oma vika. Olin liian sulkeutunut sairaalassa. En päästänyt ketään lähelleni, joten minua oli hankala auttaa.. Ja kenenkä vika taas.. Kun tulin kotiin ni ajattelin, että syön ainakin niitä ruokia ateriasuunnitelmassa mistä pidän. Eli leipää. Vihaan lämpimää ruokaa ja vielä enemmän etoo valmistaa se ruoka. Kaupan valmisruuat on yök! Joten jäljelle jäi leipä, maito, salaatti ja hedemät. Noista leipä on ainut, mikä tuottaa vaikeuksia. Tykkään ihan kamalasti leivästä ja himoitsen sitä aina, mutta se on vaarallista kalorien takia. Voisin syödä sitä vaikka kiunka paljon tulematta täyteen. Nytkin se vaanii mua tuolta leipäkorista valmiina hyökkäämään aamulla. Mun on vain torjuttava sen kalorihyökkäyshyökkäys.Olen aivan varma, että heitän leivät+lisukkeet roskiin seuraavan kerran kun sekoan ja ahdistun tuosta hiton ateriasuunnitelmasta. Olen niin täynnä sitä..

Mirror, mirror on the wall

Kävin vaa'alla tänään aamulla. Ei helv! Ne lihotti mua melkein 3 kiloa kuukauden aikana eli bmi 16 puolella. Suututtaa niin kamalasti. Ja tämä paino ei ole mitään nestepainoa vaan pysyvää. Nämä kilot on vaikeampaa tiputtaa pois. En saisi laihduttaa, mutta houkutus on suuri. Liian suuri. Olen jo nyt alkanut karsimaan jääkaapistani terveellisiä ruokia pois. Käytiin äitin kanssa kaupassa heti sairaalasta päästyä, koska hoitaja antoi "kauppalistan". Kaupasta tuli mukaan kaikkea sellaista mitä olen vältellyt. Ne ruuat tuolla jääkaapissa ja ruokakaapeissa pelottaa. Haluan heittää ne kaikki menemään, mutta en saisi. En uskalla. Mutta tänään meni joitain tavaroita roskiin. Hups..

Keittiön pöydällä on vino pino papereita. Lääkärin suunnitelmia, ravitsemusterapeutin neuvoja ja ateriasuunnitelmia, fysioterapeutin ohjeita, labratuloksia, aikavarauksia tuleville viikoille.. Tekisi mieli laittaa kaikki paperit suoraan paperikeräykseen. En halua enkä jaksa noudattaa mitään tyhmiä ateriasuunnitelmia tai liikuntaohjeita. Se naama mikä katsoo peilistäkin takaisin näyttää sille, että olisi laihdutettava... Se naama ei ole mikään kaunis pullaposkineen ja tummine silmäalusineen. ugh...

Kun hymyileminen on liian vaikeaa

Mistään ei tahdo tulla mitään. Tuntuu, että pyörin vain ympyrää. Pitäisi tehdä kaikkea kun en ole ollut kotona kuukauteen, mutta en saa mistään askareesta kiinni.

Eilen oli isän synttärijuhlat ja kotona oli kamalasti väkeä. Laskin, että yhdessä vaiheessa oli 42 vierasta. Isän työkaverit oli ok, mutta meidän sukulaisia ja tuttavia en olisi jaksanut. No, isän puolen sukulaisia ei tullut kun he asuvat englannissa.. En halua olla törkee, mutta en vain jaksa olla sosiaalinen. En uskalla puhua kenellekään, koska sanat loppuvat kesken liian nopeasti. Sitten tulee inhottava hiljaisuus ja ihmiset tukitsevat sen, että minua ei kiinnosta jutella heidän kanssaan. Olen onneton kun pitää olla sosiaalinen..

onnea isi!

Yritin parhaani mukaan pysyä piilossa eli autoin äitiä keittiössä. Ei siitäkään tullut mitään, koska olin enemmän tiellä kuin avuksi. Äiti on ammatiltaan kokki ja sillä on oma pitopalvelu eli se ties mitä tehdä.. Alistuin kohtalooni ja asetuin istumaan mun vakipaikalle uunin päälle. Imeskelin puhtaaksi taikina kulhoja ja ihmettelin miten äiti jaksaa touhuta. Välillä näytti, että sillä oli kaksi ylimääräistä kättä. Ei kestänyt kauaa ennen kun sukulaiset löysi mun piilon ja jouduin ristikuulusteluun.

Mun täti ja mummo oli koko ajan mun kimpussa. "Voi, kun olet niin kamalan laiha!" "Syötkö sinä edes mitään?" "Minne olet hakenut opiskelemaan?" "Mitäs sinä olet tehnyt?" "Missä olet töissä?" Olisi pitänyt kirjoittaa tussilla otsaan "Hei! Minulla on anoreksia ja sairastan masennusta eikä minulla ei ole tulevaisuudensuunnitelmia." Olisinko sitten saanut olla rauhassa.. Isän yksi työkaveri jutteli mun kanssa vähän aikaa ja se luuli mua 15-vuotiaaksi xD Pari vuotta vikaan.. Äiti teki kyllä mulle kaksi ranskalaistalettiä ja mä näytän niiden kanssa ihan lapselle.

Viimeinen pisara oli kun äidin eräs tuttu tuli sanomaan minulle, että "Voi kun sinä näytät paremmalle kuin viimeeksi kun näin sinut. Sulla on poskiin tullut väriä." Näin tätä naista äidin kanssa kaupassa pari kuukautta sitten muistaakseni. Jos joku sanoo minulle, että näytän hyvälle tai paremmalle ni se tarkoittaa, että olen lihonnut!! Tunsin kuinka sydän nousi kurkkuun ja silmät täyttyi kyynelistä. Mulle riitti vieraat. Näytin parhaan tekohymyni ja käännyin kannoillani. Lähdin omalle kämpälle heti kun sain isälle annettua halin.

Kamalin kohteliaisuus minkä kukaan voi mulle sanoa on, että näytän paremmalle. Käännän sen heti päässäni, että olen lihonnut. Normaalien ihmisten mielestä on rumaa kun on liian laiha (niin on minunkin mielestä) ja sitten kun on lihonnut ni näyttää paremmalle. Sanon siis "normaalien ihmisten mielestä", koska en itse koe olevani normaali näiden häiriöiden kanssa.. Olisipa mahdollista näyttää hyvältä ja olla silti laiha. Jos minä näytän laihalle ni näytän naamasta puolikuolleelle..

Tuo juhlissa ahdistelu oli liikaa. Se vei kaikki voimat henkisesti ja fyysisesti. Olisin vain halunnut lösähtää keskelle porukoiden lattiaa makaamaan, mutta kai mulla on jo tarpeeksi hullunleima meidän tuttavapiirissä. Mulla on pari piilopaikkaa lapsuuden kodissani ja olisin halunnut mennä sinne piiloon kesken juhlien. Mennä kerälle makaamaan ja itkeä ahdistusta pois. Mutta joskus pitää opetella olemaan aikuinen ja pitää päänsä pystyssä.

pää kolisee tyhjää

Anteeksi kun ei tullut postausta eilen. Kulutin kaiken varastoimani energian isän syntymäpäivillä.
Siellä oli kamalaa. Juttelemista. Teeskentelyä. Tekohymyä. Valheita tulevaisuuden suunnittelemisesta.
Isää siellä piti onnitella eikä ristikuulustella minua.
Olen ihan poikki ja pää kolisee tyhjyyttään.
Lähden nyt lenkille ja toivottavasti saan ajatukset kasattua sen aikana. En pysty keskittymään mihinkään. Aloin kirjoittamaan postausta, mutta en saanut yhtään asiaa ajateltua loppuun. En tiedä mitä mulle on tapahtumassa...

Vapaus!

Tänään pääsin vapaaksi vankilastani! Lääkärit saivat varmistettua suunnitelmat tänään eli terapia alkaa ensi viikolla ja jatkan samalla lääkärillä kuin nämä viimeiset 4 vuotta. En todellakaan ole innoissani noista suunnitelmista. Mutta mitä minä voin siihen sanoa vastaan... En ala valittamaan, koska pääsin kotiin. Olen siitä niin täpinöissäni, että en ole vielä ehtinyt panikoida tulevasta tuskasta.

Olen ollut koko päivän liikkeessä kun tuntuu, että on niin kamalasti järjesteltävää asunnossa. Tekeminen ei ole loppunut vieläkään. Huomenna pitää mennä näyttäytymään vanhempien luona kun tuttuja ja sukulaisia tulee käymään isää onnittelemaan.

Eli enemmän tekstiä tulee huomenna illalla.

Hyvä alku

Hyvin alkoi. Kaksi tuntia sairaalasta paluun jälkeen haluaisin piiloutua maailmailta ja kuolla pois.

En kehdannut ottaa pupua mukaan vain pariksi tunniksi omalle kämpälle, koska en halua stressata sitä jatkuvalla siirtelemisellä. Rutistelin sitä vanhempien luona ja kerroin sille sydämeni surut. Sinne se jäi tyytyväisenä mun vanhaan huoneeseen isän syöttöporsaaksi.. Otin pupun sijaan vanhempien koiran, koska halusin jonkun seurakseni. Kaikki kenellä on lemmikki ymmärtää miten eläin eroaa ihmisestä. Ihmisen seura on ihan erilainen kuin esim. pupun tai koiran. Sille elukalle voi kertoa kaikkein synkimmät ajatuksensa ja se silti kuuntelee tyynen rauhallisena lohduttava katse silmissään.

Äiti tarjoutui viemään mut kotiin, mutta halusin kävellä. Jalkoja poltteli enkä olis malttanut seisoa paikallani hetkeäkään. Ajattelin, että tänään ei voi mikään mennä vikaan. Melkein kuukausi ahdistusta, hampaiden kiristelyä, kyyneleitä ja nyt saan viettää muutaman tunnin ilman mitään niistä. Hah, tottakai onnistun masentumaan jostain. Kävelin koiran kanssa omalle asunnolle päin ja se päätti tehdä pissat yhden kerrostalon eteen. Siitä käveli just yksi nainen/talon asukas ohi ja sanoi, että "käyttäisit koiraasi jossain muualla kuin rapun edessä ettei lapset työnnä käsiään siihen..." Käänsin katseeni alas, mumisin jotain epäselvää ja kiiruhdin pois. Koira ei edes tehnyt siihen rapun eteen vaan kadulle missä oli muidenkin koirien jätöksiä ja muuta roskaa. Mistä mä voin tietää että just siihen ei saa tehdä? Kenen lapsi leikkii likaisessa maassa koirien jätöksien keskellä? Anteeksi, että olen olemassa.

Yritän unohtaa kaiken mitä mulle sanotaan. Tiedän, että paisuttelen asioita päässäni. En vaan kestä mitään kritiikkiä tai valituksia. Haluan kuolla jos joku valittaa mulle jostain tai suuttuu mulle. En saa sitä tapahtumaa päästäni pois ja muistan sen aina. Muistan kaikki pienimmätkin valitukset vuosien takaa. Ne jäävät vaivaaman ja itsetuntoni muruset tippuvat pois.

Nyt on vaan rauhotuttava ja pyyhittävä kyyneleet. Kuudelta pitää olla takaisin osastolla, joten ei ole paljon aikaa jäljellä. Mutta olen saanut rutistaa pupua mikä oli tärkeintä.

Jee, mulla on vihdoin ö näppäin käytössä. On niin rasittavaa kun pitää tehdä kirjotusvirheitä "tarkotuksella" kun puuttuu jokn näppäin.. Eli öööööööö.

Huomenna koittaa vapaus yhdeksäksi kokonaiseksi tunniksi. Kuulostaa vähältä, mutta kun on maannut samassa sairaalasängyssä melkein kuukauden käymättä ulkona ni 9 tuntia vapaus on jotain uskomattoman ihanan kuuloista. En jaksaisi odottaa. En aio edes tehdä mitään erikoista vaan nauttia rauhasta omassa kodissa. Äiti tulee hakemaan ja mennään varmaan ensin niillä käymään. Toivottavasti ei ole montaa mutkaa matkalla...

Monet ovat ihmetelleet mun pamien määrää, mutta se on ihan sallittu annos. Saan välillä paniikkikohtauksia ja pamit auttaa siihen. Täällä osastolla sain aluksi jatkuvasti hyperventilaatiokohtauksia ja sen takia olen saanut usein rauhoittavia. Lääkäri tietty valvoo etten saa niin paljoa, että tulisi riippuvuutta.. Mut kotona ei rauhottavia yleensä mene ku pari viikossa. Täällä onkin eri asia..

Unia ja Pamia

Olen nähnyt aivan kummallisia unia täällä. En tiedä mistä se johtuu, mutta aina kun olen osastolla ni näen sellaisia unia mitkä muistan vielä herätessä ja myohemminkin. Unet saattaa kyllä johtua tästä stressistä, koska täällä stressitaso on kertaa 100 verrattuna kotona olemiseen. Ja täällä lisäillään ja poisetaan lääkkeitä mun listalta, joten se saattaa saada mun pään sekaisin.

Tätä unea en haluaisi edes kertoa, mutta se pyorii mun mielessä koko ajan. Siinä minä laitoin mun kanin uuniin. Olin mun porukoilla ja laitoin mun rakkaan kanin takkaan liekkien keskelle Otto nosteli käpäliään kun tuli poltteli ja nyrpisti nenäänsä. En voi käsittää miksi näin niin kieron unen. En ikinä voisi tehdä mitään niin kamalaa eläimelle enkä voi kuvitella, että kukaan muukaan pystyisi. Olen aina ylisuojelevainen Oton kanssa kun se on mun ainoa ystävä. Otto saa aina juoksukohtauksia ja juoksee ympäri asuntoa ja välillä kuuluu kops kun se tormää johonkin. Tuhat kertaa olen eläinlääkärille soittanut, mutta aina olen vaan turhaan huolestunut. Olen jopa käärinyt yhden sängynjalan kuplamuoviin ettei Otto satuttaisi päätään aina siihen.. Mutta miksi minä laittaisin pupuni uuniin? En saa sitä kuvaa silmistäni pois kun toinen nyrpisteli nenäänsä liekeissä.

Yhtenä yonä näin unta, että olimme yläasteella luokkartkellä jossain luontopuistossa tai suolla. Minä taas vastustelin kaikessa enkä suostunut syomään. Sain opettajalta varoituksia. Temppuilin ja luokkakaveritkin ihmettelivät miksi uskalsin pistää vastaan kaikissa asioissa. Olen kapinallinen teini unissanikin ;) Lopulta opo ja rehtori tulivat luokkaan mihin olimme kerääntyneet. Opo otti pulpettini ja sanoi äkäisesti, että "Tulehan mukaan. Nyt loppui temppuilu syomisen kanssa." Hymyilin, nousin ylos ja tein vielä kuperkeikankin kun lähdin opon perään.

Mutta uni päättyi siihen, koska joku herätti minut aamupalalle. Ärsytti aivan kamalasti, koska olisin halunnut tietää mitä ne opo ja rehtori olis mulle valittanu. Siinä unessa mulla oli niin paljon itsevarmuutta ja rohkeutta, että olisin varmsti kestänyt kuullakin jonkun saarnan. Mutta kun ei. Ärsyttää kun unet loppuu kesken. Olen miljoona kertaa yrittäny käydä takaisin nukkumaan, mutta ei sitä unta pysty jatamaan vaikka kuinka haluaisi. Varsinkin se ärsyttää jos joku muu herättää sinut. Silloin aamulla olisi tehnyt mieli linkaista sitä hoitajaa jollain, mutta ei ollut mitään käden ulottuvilla. Tippatelinettä en jaksanut heittää...

Mulle lisättiin taas diapamia, koska ruokailut eivät oikein tahdo sujua. Olen taas saanut hengitellä paperipussiin muutaman kerran tällä viikolla, koska ruokamäärät ahdistaa. Tunnen kun ruoka muuttuu läskiksi. Siis tunnen sen reisissä ja muuallakin kun iholla kihelmoi. Parasta olisi jos ruokailutilanteen saisi menemään ohi mahdollisimman nopeasti, mutta sitä ruokaa on niin paljon. Ehdin ajattelemaan liikaa ja paisuttelemaan asioita päässäni. Hoitaja kertoi tästä lääkärille ja tämä lisäsi pameja ennen ruokailua otettavaksi. Saan jo muutenkin 2 pamia päivässä, joten olen aika pohnässä iltaan mennessä, mutta ruokailut onnistuvat jotenkuten. Olen edelleen ensimmäisen tason ruoka-annoksissa, koska en vaan saa sitä kaikkea ruokaa syotyä rajatussa ajassa. Mutta sitten on ne ah niin ihanat ravinnejuomat... fck...

Voi kun en jaksa odottaa uutta päivää vaikka yleensä kammoan päiviä täällä. Nyt alkuviikosta pääsen käymään kotona ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Aion inistä ja natista ja kitistä kunnes ne aukaisee ton oven ja pääsen vapauteen täältä raskaasta ilmasta. Haluan halata ja rutistaa mun pupua ja mennä mun kotiin rauhaan. Hauaisin vain kuunnella hiljaisuutta, koska täällä ei sellaista ole olemassa.

Päätöksiä

Ihon alla on sellainen kutina, että tämä alkaa lähestyä loppuaan. Siis sairaalassa makaaminen. Tänään(siis perjantaina) oli palaveri lääkärin ja hoitajan kanssa. M1 purettiin kahdesta syystä. Virallinen syy oli, että en ole enää hengen vaarassa tai vaaraksi itselleni. Epävirallinen syy oli, että suostuin jäämään tänne siksi aikaa kunnes saadaan jatkohoito kuntoon. Suostuin aloittamaan terapian tai oikeastaan jatkamaan terapiaa, koska jätin se kesken viimeeksi. Psykiatrista osastoa ehdotettiin myos, mutta en halua. En missään nimessä. En vaan koe itseäni niin sairaaksi nyt. Sanoin ensin EI tuolle terapiallekin, mutta sitten uhkailtiin M1sellä laittamista sinne psyk. osastolle. Juu mielummin se terapia kuin osasto. Sanoivat, että on pakko olla jossain seuranta. Ei voi tyhjän päälle laskea suoraan täältä sairaalasta. Vihaan seurantaa...

Odotan todellakin, että pääsen täältä pois. Kaikki ihmiset ja tilanteet mitä kotona ei tule vastaan ovat vaan liikaa minulle. Ahdistus on katossa koko päivän enkä saa nukuttua oisin. En osaa kuvitella psykiatrisen osaston olevan parempi. Se ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Stressaan kamalasti toisia potilaita. Sen olen huomannut, että sisätautiosastolla muut potilaat eivät ota kontaktia, mutta psyk.osastolla asia on toinen. Olen aina pelännyt muita potilaita vaikka tiedän ettei siihen ole aihetta. Mutta en halua puhua kenenkään kanssa. Tupakkahuoneessa puhutaan aina henkeviä, mutta minä haluaisin vain istua pimeimmässä nurkassa. Ei siitä enempää nyt... En jaksa käydä sitä stressiä läpi nyt. Enkä jaksa puhua joka päivä jokunkun hoitajan kanssa. Haluan vain levätä ja jatkaa omaa elämääni.

Eli ainakin ensi viikko täällä. Fck. Mutta saan käydä kotona alkuviikosta. Palaveri on keskiviikkona ja sitten pitäisi tietää miten ne on suunnitellu mun tulevaisuuden. En haluaisi tavata enää yhtään uutta ihmistä. En jaksa kertoa itsestäni mitään. En osaa kertoa mitään. Miten kerrot vieraalle ihmiselle, että olet masentunut ja vihaat ruokaa yli kaiken? Se ei ole helppoa. Pelkään ihmisiä ja uskallan vain tuijottaa tyhjää sanomatta mitään.

Haluaisin olla vain yksin ilman että kukaan muu tietäisi mun olevan olemassa...

Lautasia seinille

En kestä tätä! Ahdistaa syominen. En jaksa syodä koko ajan. Aamupalaa en ole ikinä tottunut syomään ja muutenkin on paha olo jo valmiiksi aamulla. Silti pitää syodä kamalan iso lautasellinen puuroa ja sitten on leipää ja mehua ja ravinnejuomaa. Heti aamusta on jo taistelu menetetty kun pitää antaa periksi ja syodä. Maha pullottaa eikä ole aikaa nauttia nälän tunteesta. Kun olisi aika syodä lounasta ni on niin kuvottava olla, että tekisi mieli itkeä. Tulee pakokauhu. Eiko kukaan tajua, että mun mahaan ei mahdu enempää? Eiko kukaan tajua ettei mulla ole nälkä kolmen tunnin välein?!

Haluaisin vain heittää lautaiset seinille ja hoitajien päälle. Vuosia sitten olen tuon tehnyt eikä ne tykänny... Olen ilmeisesti kasvanut henkisesti sen verran, että pidän kiukkuni omassa päässäni enkä käy enää henkilökunnan kimppuun tai käyttäydy kuin kakara. Välillä olen täällä purkanut kiukkuani ja korottanut ääntäni ja itkenyt, mutta tähän mennessä olen oppinut mistä rankaistaan.

Mulla on ikävä kotia ja rakasta pupua. Haluan pois. Haluan mun rutiinit takaisin. Haluan jotain jännitystä tai edes kontaktia ulkomaailmaan..

Valitan vielä myohemmin tästä kaikesta jos jaksan/kehtaan.

Kontrollia

Ahdistaa aivan kamalasti, koska alkaa vasta hahmottumaan että olen vankina. Alkuun on aina totuttelua uuteen paikkaan ja mielessä pyorii vaikka mitä. Silloin jaksaa kirjoittaa päiväkirjaa ja lukea näitä mun kahta kirjaa. Sitten olin kipeänä ja taju pois suurimman osan päivästä. Nyt alkaa iskeä tekemisen puute ja se tylsä vankina olemisen olo. Se kamalin olo.



Kurkkua alkaa puristaa ja jäseniä kihelmoimään kun ajattelen miten olen muiden ihmisten armoilla. Minulla ei ole mitään kontrollia. Kontrolli on minulle tärkeintä elämässä. Kun elän pientä elämääni kotona kontrolloin painoani, syomistäni, lenkkeilyä, jumppaamista, kaikkea. Täällä minua kontrolloidaan noiden samojen asioiden suhteen, mutta ehkäpä terveellisellä tavalla. En voi kestää sitä miten minua kontrolloidaan. Haluan pois!

Täällä osastolla en kontrollia tarvitse muuhun kuin salaa jumppaamisen vastustamiseen. Jumppaan aina välillä, koska en pääse osastolta liikkeelle melkein ollenkaan. Sängyssä makaaminen on aivan kamalaa ja on pakko tehdä jotain kun lihakset kramppailee. Enkä halua nähdä grammaakaan ylimääräistä rasvaa mun keholla, joten sairas mieleni pistää mut tekemään pari kyykkyhyppyä aina vessarreissulla. Mutta en tietenkään jumppaa otsa hiessä monta kertaa päivässä. Ei mun kyykkypyppyjä voi jumppaamiseksi voi edes sanoa, koska teen niitä vain muutaman.

Tällä osastolla on yksi hauska/säälittävä/polonen harjottelija joka ei ole vielä ihan tajunnut psyykkisiä sairauksia. Yhtenä aamuna hän tuli antamaan minulle aamulääkkeitä oman hoitajani kanssa. Se harjoittelija kysyi, että miksi yksi minun lääkkeistä annetaan injektiona. Sitten se hoitaja selitti kaikkea, mutta en tiedä tajusiko harjottelija kaikkea. Se harjottelija on vahtinut muutaman kerran ruokailun mun sängyn vieressä. Se juttelee kaikkea ja sen puheista saa sellaisen käsityksen, että ihan kuin me kaikki voitaisiin vain sitten päättää kun ei haluta olla enään sairaita. Eli sairaus katoaa sormia napsauttamalla. Hänen mukaan pitää vaan mennä sairaalaan ja syödä lääkkeitä ja sitten parantuu varmasti. Olisihan se hienoa kyllä, mutta kaikki ei ole niin mustavalkoista. Oli vaikeaa olla purskahtamatta nauruun kun kuuntelin harjottelijan puhetta. Yhden ainoan kerran avasin suuni. Kysyin tytön ikää. Hän on 5 vuotta minua nuorempi ja vasta opintonsa aloittanut. Kaksi kertaa hän on kysynyt "onko masennus jo parantunut?" sen jälkeen kun minulle lisättiin uusi lääke listalle. Juu, en valitettavasti ole parantunut kolmessa päivässä.

Valvoin koko viime yon. Täällä oli niin rauhallista. Uskalsin etsiä kuvia puhelimen netillä. Mua on häirinnyt ihan kamalasti kun mulla ei ole ollut mitään kuvia postauksissa.

Kiitos ihanista kommenteista<3>tämä tulee ajoitettuna

Surua silmissä

Edelleen sairaana. Siis sairaampana kuin normaalisti.. Eilinen taisi olla pahin päivä. Kuumetta oli yli 40 suurimman osan päivästä, heikotti, matalat verenpaineet ja joka paikkaan särki kamalasti. En halua valittaa, mutta tuntui kun joku olisi käyttänyt koko kehoani nyrkkeilysäkkinä. Sain jotain lääkettä mikä vei kivut pois, mutta olosta tuli erittäin tokkurainen. En edes muista suurinta osaa eilisestä, mutta itkin yhdelle hoitajalleni pahaa oloani. Sillä hetkellä tuntui hyvälle purkautua ja kertoa miten rankkaa itsensä satuttaminen näännyttämällä on. Oli lohduttavaa saada tukea kun joku kuunteli.

Nyt en tiedä miksi päästin jonkun niin lähelle. En halua, että kukaan katsoo syvälle silmiini. Välttelen katsekontaktia, koska pelkään että ihmiset näkevät surun silmistäni. En kuitenkaan uskalla vältellä kokonaan katsomasta toisen silmiin, koska en halua olla epäkohtelias. En halua, että kaikki luulee minun olevan jokin mitään arvostamaton teini. Vaikka suurin osa kirjoituksistani saattaa kuulostaa kyseisen teinin kirjoittamille ja kaikki luulee aina että olen vähintään 5 vuotta nuorempi mitä oikeasti olen. Kun en uskalla katsoa ihmisiä silmiin, minusta saa sellaisen kuvan että en ole keskusteluissa läsnä enkä välitä pätkän vertaa. Se ei ole totta aina. Joskus olen vain väsynyt enkä pysty keskittymään muuhun kuin hereillä pysymiseen.

Mulla on niin huono omatunto kun en ole päässyt päivittämään joka päivä. Olisi niin paljon kerrottavaa ja haluaisin vastata kaikkien kommentteihin, mutta täällä ei saisi käyttää kännykkää. Ei ainakaan tällaista missä on kamera. Taisin nähdä lapun, missä luki ettei saa kännyköitä käyttää ollenkaan. Sen takia mun puhelin takavarikoitiin ja isä salakuljetti mulle sen tyopuhelimen. Olen oisin valvoessani napsutellut puhelimen säälittävän pienillä näppäimillä piilossa peiton alla. Pelottaa että hoitajat huomaa tai joku potilas käräyttää.. Mutta kai niillä on muutakin murehdittavaa..

En ole katsonut sähkopostiani tai edes lukenut kenenkään blogeja. Koko ajan mietin mitä minulle tärkeille ihmsille kuuluu. Olen saanut ihania kommentteja ja haluaisin vastata niihin, mutta tähän mennessä olen aina sammunut kun olen saanut postauksen kirjoitettua. Jospa tänään jaksaisin seikkailla pidempään.

En osaa sanoa miten tämä "hoito" on vaikuttanut minuun. Olen nyt sisätautiosastolla ja minulla hoidetaan pääasiassa fyysisiä "vikoja". Hoitava henk.kunta tietää koko historiani ja hoitajat ovat jutelleet minulle aika paljon. Kyselleet miten minulla menee ja istuneet sängylleni jos en heti vastaa. Olen vain vihainen itselleni, koska olen valmis palaamaan takaisin kotiin elämään näiden demonieni kanssa, jotka muuttivat uneni painajaisiksi.

Tautien kynsissä

Mulla on varmaan jokin ebola tai jotain, koska on aivan kamala olo. On sairaan kylmä. Vilu tulee tosi syvältä, luista asti. Jäseniä särkee ja pakottaa. Jostain syystä se tuntuu hyvälle kun lihaksia vihloo.. Hävettää kun pitää niiskuttaa ja pärskiä koko ajan. Jos joku muistaa tulla tarkistamaan, että olenko elossa ni puhun käsi suun edessä ettei ne nää mun nuhanenää. Mutta sitten ne ei tajua mitä sanon kun en uskalla koskaan puhua kovaa.. Olen outo.

Isä on käynyt mua tervehtimässä täällä jo muutaman kerran vaikka tiedän, että sillä on tosi kiire toissä. Isä sanoi, että haluaa piristää mua kun mun silmät on niin surullisen näkoiset ja kasvot harmaat. Olen pirteä isälle ja hymyilen. Tahdon piristää isää olemalla hyväntuulinen, koska en halua että se murehtii minua. Isä vei mut kävelylle osaston käytävälle, mutta en jaksanut kauaa. Pidin tukea tästä tippatelinehärvelistä, mutta yritin näyttää sille että tyontäisin sitä vain kevyesti. Isä jutteli kaikkea mitä kodin arkeen kuului. Äiti tulee kuulemma ylihuomenna. Sillä on ollut ympäripyöreitä päiviä töissä. Silmät täyttyi aina välillä kyynelistä kun tuli ikävä kotia. Haluan niin kovasti takasin menneisyyteen. En vaan jaksa muistaa milloin mulla on ollut vähiten kurja olo. Isä olisi jaksanut puhua vaikka kuinka, mutta huomasi onneksi että olen väsynyt. Tuntui kuin limaa olisi aivoissa asti. En tainnut edes ehtiä hyvästellä isää ennen kun sammuin..

Heräsin vasta iltapalalle. Herättyäni en edes muistanut että isä oli käynyt. Olin nukkunut 3,5 tuntia putkeen enkä olisi ilman tätä nuhaa voinut nukkua minuuttiakaan päivällä. On aivan mahdotonta nukkua sairaalassa päivisin. Oisinkin se on vaikeaa.. Huomasin pöydälläni kirjekuoren, jossa oli liittymäkortti. Isä oli hankkinut mulle ihan oman nettikaistan mun liittymään ettei mun tarvitse huolehtia sen tyokännykän käytostä. Nyt mä voin jopa vastailla kaikkiin teidän kommentteihin :)

Tänään oli lääkärin ja hoitsun kanssa palaveri. Veriarvot ovat pysyneet nyt turvallisissa rajoissa vaikka alkuun ne ei halunneet liikkua oikeaan suuntaan. Eli jee. Kotilomasta voidaan keskustella kun M1 puretaan ja paino on 'stabilisoitunut'. Jee? Lääkäri sai sen kuulostamaan niin kaukaiselle. Painoa en saanut tietää, mutta se ei ole noussut toivottua vauhtia. Buu/Jee. "Pitää suunnitella miten sitä ravintoa saataisiin sinuun lisää." Kammottava lause. Tuli kylmä hiki kun aloin miettimään mitä ne mulle seuraavaksi keksii.

Ravinnejuomat tökkii pahasti, koska ne on niin kuvottavan makuisia. Yhtenä iltana tarjosin pientä viihdettä muille potilaille kun yritin saada ravinnejuomaa pysymään alhaalla. Ei se pysynyt vaan juoksin ruokalan poikki kukkaruukun taakse piiloon. Ja hoitsut tietenkin luulivat mun oksentaneen tahallaan. En ole enää tervetullut yhteiseen ruokatilaan juomaan edes yhtä hemmetin pillimehua. En olis halunnutkaan. Ihan sama. En ole pystynyt juomaan sitä trooppisen makuista litkua omassa huoneessakaan. Oksennusrefleksi tulee heti. Sama käy movicolin ja yskänlääkkeen kanssa.

Hämmennyin itsekin piparin kommentista. Tiedän, ettei minua täällä ylipainoiseksi tai lihavaksi lihoteta. Vaikka se joskus sille omissa silmissä näyttää. Olen päättänyt, että en jää tänne kunnes olen normaalimitoissa mutta en lähde pois alimmassa painossa minkä laki sallii.(tästä myohemmin) Jos lihavuus on rumaa niin... Antaa olla. Sanat voi satuttaa. Muista se. Anteeksi, mutta minä en ole niitä ihmisiä jotka pitää anoreksiaa elämäntapana. Toivottavasti lukijani ymmärtävät ja tietävät sen. Anoreksia on psyykkinen sairaus.

Antakaa olla

Olen hereillä ja kello on vaille viisi aamulla. Välillä kuuluu pehmeiden sisätossujen kopina käytävältä, mutta muuten on liian hiljaista. Kohta alkaa kolmas vuorokausi ilman unta. En vain saa unta, koska en kuluta yhtään energiaa. En voi väsyttää itseäni. Tuntuu, että olen räjähtämispisteessä. Äänet supisevat päässäni, mutta niilläkään ei ole mitään johdonmukaista sanottavaa. En osaa ymmärtää mitä ne tahtoo selittää. Unenpuute ja liikunnan puute saa vartalon kihelmoimään. Ei ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa päiväkirjaa ja laskea ovatko kaikki luuni vielä tallella vartalossani.

En uskalla pyytää nukahtamislääkettä vaikka se on listalla. En pyydä mitään. Tänään aivastelin koko päivän ja kysyttiin onko minulla kuumeinen olo. Sanoin, että on ihan hyvä olla vaikka ei ollut. Haluan pitää ihmset etäällä ja näyttää etten tarvitse ketään. En ole ansainnut ketään joten en en ole ansainnut pyytääkään mitään.

Minut on punnittu täällä selkä vaa'an näyttoon päin. Ja sekos ahdistaa!! Ei ole minkään laista aavistusta nykyisestä painosta. Kun minut punnittiin kolmannen kerran täällä tasan viikon päästä osastolle joutumisesta ni painoni oli ilmeisesti laskenut. Poikkeuksellisesti punnittiin kahdella eri vaa'alla ja hiillostettiin kamalasti, että olenko oksentanut tai jumpannut salassa. Kumpaankin sanoin en. Joku aamu olen jumpannut pari minuuttia salaa, mutta alkaa pelottaa liikaa että jään kiinni. Kun katson pinkeää mahaani ni arvioin painavani ainakin 5kg enemmän. Eilen illalla kiipesin vessanponton päälle ja katsoin mahaan peilistä. Tälle minä varmaan näyttäisin jos olisin raskaana.

Tämä kaikki ahdistaa valtavasti. Yksi asia, mikä on ahdistavimpien asioiden kärjessä on vessa. Ahdistaa ja nolottaa kirjoittaakin siitä. Olen pienestä pitäen hävennyt vessassa käymistä. Olen tottunut asumaan yksin ja käyttämään omaa vessaa. Tietysti pidän vessani aina siistinä, mutta ei tarvitse miettiä kuka tulee vessaani käyttämään seuraavaksi. Täällä osastolla jaan wc:n parin muun ihmisen kanssa ja häpeän siellä vessassa käymistä. Panttaan myöhään iltaan ennen kuin menen.. Huomenna luvassa lisää ahdistuksen aiheita ja niitä riittää täällä ihmispaljoudessa.

On ihan sellainen olo, että olen tulossa kipeäksi. En halua, koska hoitajat ovat käyttäneet uhkailuissaan ja kiristyksissään sanaa"kotiloma". Eli "Et pääse kotilomalle jos jatkat temppuiluasi..." Edistystä!

Otin rakkaat balettitossuni mukaan ja pidän niitä tyynyn alla. Ne on mun ainoa turva täällä. Ehkäpä ne tossut vie mut muistoihin unissa...