Mielen demonit satuttavat

Turhauttavaa kun koneeni ei tahdo toimia vanhemmillani. Nettitikku on kamalan hidas ja yhteys katkeilee. Teksti ei ehdi tallentua ja pitää kirjoittaa sama teksti uudestaan ja uudestaan. Lisäksi n-näppäimen alla on joku kökkö niin se ei tahdo toimia.

Täällä vanhempien luona elämä tuntuu olevan jatkuvaa kyttäystä. Kytätään syökö Cassie tarpeeksi. Miiloin on syönyt viimeeksi. Milloin aikoo syödä seuraavan kerran. Tiedän, että se on vanhempieni 'työtä', mutta en vain jaksaisi sitä enää. Vielä yläasteella kun asuin kotona viimeeksi, elämä oli jatkuvaa kyttäystä. En jaksanut odottaa muuttaa kotoa pois. Nyt olen taas samassa tilanteessa: vanhempien syötettävänä ja vahdittavana kotona. Aina kun auto ajaa pihaan, alan jännittämään ja toivoisin vielä 10 minuuttia rauhaa.

Viime päivinä olen paennut pahaa oloa kipulääkkeillä. Pitää se kai tunnustaa, että ongelma tästä tulee jos en lopeta ajoissa. Tanssiaikoina sattui useampiakin havereita ekä malttanut ikinä odottaa paratumista vaa menin balettiesityksiin "pää kainalossa". Oli pakko, mielestäni. En halunnut jäädä mistään esityksestä pois. Nyt myöhemmin se on kostautunut ja kipuja on melkein päivittäin vaikka käyn kiropraktikolla. Tanssiessa kipu unohtuu joskus, mutta taju meinaa lähteä kun todellisuus iskee. Fyysinen kipu ei kuitenkaan ole mitään verrattuna mieleni demoneihin. Ajatukset sattuvat ja niitä on vain päästävä pakoon.

Ulkona on niin kylmä, ettei tee edes mieli työntää nenää ikkunasta ulos. Olen käynyt koiran kanssa ulkona ja illalla omalla lenkillä, mutta ulkoilu ei ole hauskaa kun on niin kylmä. En odota lenkille lähtöä. Sinne on vaan pakko mennä. Onneksi musiikin kuunteleminen saa kylmän ilman unotumaan melkein kokonaan. Ja kotona odottaa aina rakas kirjani, jota lukiessa kaikki muu unohtuu. Uskomatonta, että kirjasta ja sen aiheesta saa energiaa ja hymyn kasvoille. Vaikka mieli pyörii muuten pohjamudissa..

MJ-Morphine
Relax
This won't hurt you
Before I put it in
Close your eyes and count to ten
Don't cry
I won't convert you
There's no need to dismay
Close your eyes and drift away

Lohdutusta

Takaisin lounaalta. Lounaan jälkeen oli tapaaminen lääkärin kanssa. Kyyneleitä ja turhautumista. Lääkäri ei ole tyytyväinen kun painoni ei ole noussut melkein lainkaan. Olen niin kyllästynyt lounaisiin sairaalalla, mutta en uskalla sanoa 'ei'. Olen kyllästynyt täyteen mahaan. Ruokailun jälkeen ruokaa on kurkkuun saakka. Silloin peliin astuu paniikki ja häpeä. Miten peittää elämääkin suurempi paniikki kun ympärillä on tusina ihmistä? Se on vaikeaa. Lääkärillä en jaksanut enää pitää paniikkia sisälläni vaan päästin pienen osan siitä ulos. Lääkäri sanoi, että hyvä kun anna tunteiteni näkyä. En ymmärrä miksi on hyvä näyttää heikkouteni...

Halusin vain kutistua näkymättömäksi siinä lääkärin tuolissa. Yritin ajatella kaikkea muuta kuin herkkiä asiota, mutta en pystynyt. Kaikki asiat saivat silmäni täyttymään kyynelillä. Halusin vain pois pois pois! Yritin hymyillä väkisin kyynelten keskeltä ja ajattelin miten kotona odottaa omat 'aarteeni' jotka piristävät mieltäni.

Isä oli huolestuneen näköinen kun tulin lääkäriltä punaisin silmin ja katse maassa. Isä yritti piristää minua ja vei minut ostamaan lehtiä. Isä tietää miten piristyn ;) Ostin 9 lehteä ja sain hetkeksi unohdettua kaiken muun. Isä kantoi ostokseni autolle ja käveli vierelläni käsi harteillani. En ole pitkään aikaan tehnyt mitään isän kanssa kahdestaan. Tuli lapsuus mieleen ja tunsin olevani ihan pieni. Isä on minua pidempi ja aika isokokoinen. Olin taas pikkutyttö isän vierellä. Äiti lupasi tehdä ylimääräisen piiraan kun leipoo viikonlopun juhliin. En ole niin innoissani piiraasta, mutta äiti tekee sellaisen mistä pidän, minun takia. Ihan kuin olisin matkustanut ajassa 10 vuotta taakse päin nyt kun asun tilapäisesti vanhempieni luona ja he huolehtivat minusta taas.

Nyt lehtien pariin. Ostin pari tribuutti-lehteä ja olen aivan innoissani! Vihdoin saan ajatukseni pois pahoista ajatuksista ja keskityn yhteen rakkaaseen asiaan. Ehkä jäin sinne pikkutyttötasolle päivän muisteloistani...
Joku kysyi pidänkö Sally Mannin kuvista ja kyllä pidän. Lapset ovat niin viattoman ja puhtaan näköisiä. Tuo on toinen lempikuvistani. No, en tiedä sopiiko tuo viattomuus kuvaan..

Olette rakkaita kaikki!

Vanhemmistani ja surua taas

Olen istunut melkein koko päivän samassa kohdassa, samassa asennossa, isän nojatuolissa. Jos joku näkisi aivoihini niin siellä lentelisi varmaan koiperhosia. Aamusta saakka en ole saanut päätettyä mitä tekisin tänään. Päivä on jo mennyt ohi enkä ole tehnyt mitään. Siis en yhtään mitään.On niin turhautunut olo kun tuntuu, että on kiire tehdä kaikkea. Tänään ei ollut sairaalalla käyntiäkään. Isä on ainut joka voisi minut sinne viedä, mutta isällä on joku työmatka ulkomaille ja se lähti jo eilen. Olen ollut koko päivän yksin kun äiti on töissä valmistelemassa joitain viikonlopun juhlia.

En olisi kestänyt hetkeäkään tänään ellei olisi seurana pupua ja vanhempien koiraa. Olen puhunut niille. Välillä olen pihalla käydessä katsonut siniselle taivaalle ja puhunut pienen tovin. Haluaisin vain jonkun merkin, että viestini menee perille. (Tämä ei sitten liity mitenkään uskontoon..) Yöllä katson joskus tähtiä ja etsin tähteä, joka olisi kirkkaampi kun toiset. Olen kertonut jo kymmenille tähdille mikä mieltäni painaa ja ahdistaa toivoen, että --kuulisi.

Odottelen äitiä kotiin. Äiti oli jo lähtenyt kun heräsin 8.30 ja on ollut poissa koko päivän. Olisipa minullakin noin paljon energiaa. Mutta äidillä on keikka viikonloppuna niin on kiireistä..

Muutama on kysellyt vanhemmistani ja heidän työstään. He tosissaan työskentelevät tosi paljon ja ovat aina olleet 'työnarkomaaneja'. Äidillä on oma pitopalvelu yritys ja ainakin ennen keikkoja äiti on paljon firmalla valmistelemassa kaikkea. Olen kertonutkin, että isäni on Briteistä kotoisin hän muutti Suomeen tilapäisesti työn vuoksi, mutta jäikin asumaan pysyvästi kun avioutui äidin kanssa. Isä on aina matkustellut paljon työnsä puolesta ja on aika korkea-arvoisessa virassa. Mutta muistan lapsuudestani enemmän niitä aikoja kun isä oli kotona kuin niitä aikoja kun isä oli työmatkoilla. Vanhempani ovat aina tukeneet minua ja tunnen, että minua rakastetaan. Molemmat vanhempani tukevat minua ja nyt vaan isä pystyy viemään minut sairaalalle päivittäin. Tiedän, että äitikin veisi jos voisi.

Se on totta, että vanhempani ovat paljon poissa, mutta he ovat tottuneet elämään jo omaa elämäänsä. En ole asunut vuosiin kotona ja huomaan, että he ovat uppoutuneet entistä enemmän töihinsä. Vanhempani käyvät kuitenkin melkein joka päivä yhdessä lounaalla keskustassa vaikka heillä on kiireistä . Nyt olen sotkenut senkin rutiinin kun isän pitää tulla kotiin hakemaan minut päivisin ja viedä sairaalalle lounaalle. Vien isän aikaa päivällä ja isällä menee pidempään ennen kun pääsee kotiin. Tunnen olevani tiellä ja vaivana kotona.. Hukkaa, turhaa tilan täytettä, painoa kaikkien harteilla..

Kiitos kaikille ihanista kommenteista! Saan mietittävää tyhjään päähäni ja tunnen itseni taas hitusen tärkeämmäksi.

Tyhjää ja tylsää vaan

Tänään iski väsymys. Olen ollut innoissani kotiin pääsystä, mutta nyt väsymys on vienyt voiton vaikka olen vieläkin innoissani. En vain saa itseäni liikkeelle. Vihaan sitä kun jumitun paikoilleni ja alan toistelemaan päässäni miten typerää ja laiskaa on vain tuijottaa eteensä tekemättä mitään tai katsoa telkkaria jaksamatta vaihtaa kanavaa. Tänään en ole jaksanut nähdä mitään positiivista tai mukavaa missään. Odotan vain unimaailmaani.
Pahoittelen kun postaus on näin lyhyt ja tylsä! Mutta tylsä olen minäkin...

Tarkoitusta etsimässä

Mietin aina kovin tarkkaan teidän kommentteja. En vain lukaise niitä. Luen ne ihan ajatuksella, koska sydäntäni lämmittää jokainen kommentti. Tunnen itseni ehkä hieman tärkeämmäksi. Aloin äsken miettimään kommenttejanne yleensä ja noita nokkosperhosia. Mieleeni juolahti, että ehkä nokkosperhoset tulivat houkuttelemaan minuakin vapauteen. Minäkin voisin lähteä leijailemaan ikkunasta raikkaaseen syysilmaan. Jos se olisi yksinkertaisempaa niin rikkoisin kahleeni ja lepattelisin vankeudesta pois.

En voi kuitenkaan tehdä tätä kaikkea ollakseni mieliksi kaikille ympärillä oleville ihmisille. En voi "parantua" vain sen takia ettei kukaan suuttuisi minulle. Sen aloitteen pitää lähteä minusta. Tuntuu, että parempi pysyä paikallaan kuin antaa kaiken romahtaa. Sitten jos otan liian isoja askelia eteen, tulen romahtamalla alas. Käyn jo nyt sairaalalla syömässä lounaan melkein joka päivä ja se on jo aika iso juttu minulle. En kyllä kestä mitään lisää.

Vielä voisi käydä kuistilla. On surullista miten valo loppu jo näin pian. Kesällä totuin valoisaan paremmin mitä oletin ja nyt kaipaan sitä. Tulee pala kurkkuun kun äiti on alkanut laittaa kuistille valon. Tulee lapsuus mieleen kun se kuistille ilmestyvä valo tarkotti kesäloman loppua, syksyä ja koulun alkua.

9/11 R.I.P

Nokkosperhonen

Eilen matkalla sairaalalle isän autossa oli nokkosperhonen. Istuin pelkääjänpaikalla ja tuijotin ulos ikkunasta näkemättä mitään kun yhtäkkiä nenäni eteen lepatteli perhonen. Ihmettelin miten vielä näin syksyn alussa on perhosia ja miten se perhonen oli päässyt autoon. Päästin perhosen ikkunasta ulos, että se saisi elää lyhyen elämänsä raikkaassa ulkoilmassa.

Eilen illalla luin nojatuolissa kirjaa ja kuulin verhon takaa kahinaa ja siellä oli nokkosperhonen.(!) Tuli heti mieleen, että se olisi sama perhonen minkä päästin vapaaksi isän autosta samana aamuna. Ei ole kyllä mitään mahdollisuutta, että sen olisi löytänyt tiensä takaisin meille. Jahtasin perhosta jonkin aikaa ja sain sen viimein vangittua hellästi kämmenteni sisään. Vapautin perhosen ulos ja sanoin, ettei tule takaisin vaan nauttii vapaudesta.

Tänään kuulin samaa kahinaa verhon takaa kuin eilen. Verhon takana oli taas nokkosperhonen. Nyt en ymmärrä... Miksi minä löysin ne perhoset vaikka talossa asuu kaksi muuta ihmistä.? Mietin taas liikaa asioita, mutta tuntuu hassulle..

Isä tulee hakemaan minut kohta. Eikä tekisi mieli syödä lounasta.. Tuntuu, että aamupala on vielä kurkkuun saakka.

Mietiskelyä

Minun ei edes tee mieli mennä kotiin. Lukkiutuisin varmasti taas asuntooni, koska pelkään kävellä kadulla. Hävettää niin kamalasti kun pyörryin sinne kadulle ja vielä lähelle omaa asuntoani. En tiedä kuka minua tuli auttamaan ja näki niin en kehtaa näyttää naamaani siellä. Mitä teen? Kävi jo mielessäni, että pitääkö minun muuttaa.. Häpeän tunne on vaan liian suuri. Haluaisin itkeä kiukusta ja lyödä nyrkillä itseäni naamaan.

Eräs anonyymi (tiedät kuka olet ;) kirjoitti tämän kommenttiin "Tiedäthän ja uskothan myös sen, että vaikka "paranisit" tai voisit paremmin henkisesti tai fyysisesti, sinusta välitettäisiin silti eikä sinua jätetä yksin?" Tähän voin vastata, että tiedän enkä oikeastaan ole koskaan pelännyt, että minut jätettäisiin yksin. Olen käynyt terapiassa vuosia ja minulle on tehty selväksi etten saa lopettaa sitä ihan tuosta vaan. Vaikka "parantuisin" eli saisin painoa nostettua ja ajatuksia kääntymään niin minun pitäisi silti käydä terapiassa. En vain osaa uskoa, että parantuisin tästä kaikesta täysin vaikka ulkokuori näyttäisikin normaalille. Ajatukset eivät muutu 100% varmaan ikinä. Mutta minulle on tehty selväksi, etten jää ikinä ilman terapian tukea ja vanhempani ovat kyllä aina tukeneet minua. Vanhempien tuessa en nähnyt muutosta kun minulla oli "parantumisyrityksiä".

Minä en vaan haluaisi huomiota. Haluaisin olla se Näkymätön Ninni. Toki kaipaan tukea, mutta mielummin olisin ihan yksin. Minulle on jäänyt mieleen kun joskus sairaalassa ryhmäterapiassa sanottiin, että jotkut syömishäiriötä sairastavat pitävät painoaan tahallaan alhaalla, jotta saisivat huomiota ja heitä kohdeltaisiin kuin sairasta ihmistä. Minua on aina suoraan sanoen etonut ja suututtanut tuo fakta. Itse en ole huomannut käytöksessäni tuollaista ja hävettäisi jos olisin koskaan tehnyt niin. En haluaisi ikinä huolestuttaa läheisiäni tahallaan ja haaskata ammattilaisten aikaa. Olen varmaan väärässä, mutta en osaa aina muodostaa mielipiteitäni.

Olen käynyt sairaalalla joka päivä tällä viikolla. Puhunut omahoitajalleni miten jokainen päivä alkaa yhtä synkkänä ja loppuu yhtä synkkänä. Osastolta pois pääseminen on kuitenkin lieventänyt ahdisusta. Minun pitää mennä sairaalalle aina lounasaikaan, että syön ennen kun menen tapaamaan hoitajani ja lääkärin. Se on ahdistavaa. Onneksi minua ei pakoteta syömään ruokasalissa vaan saan syödä neuvotteluhuoneessa (hoitajan valvovan katseen alla tietysti..).

Iltapäivitys ja kyyneleitä

Kiitos ihanista kommenteista! Tulee lämmin tunne kun edes joku välittää. Välillä en tiedä välitänkö edes itse enää..

Illalla iski kamala olo kun istuin katsomaan telkkaria vanhempien kanssa. No, olen ollut olohuoneessa koko päivän, kiertäen tuolita sohvalle ja taas nojatuolille kun en halua löhötä laiskasti yhdessä kohdassa. Mutta vanhemmat tekivät poikkeuksen iltapuuhissaan ja tulivat seurakseni katsomaan elokuvaa. (Yleensä he tekevät töitä puoleenyöhön joten oli ihme, että tulivat ilman suostutteluja olohuoneeseen.) Tuntuu, että uppoudun liikaa kaikkeen mitä ajattelen tai seuraan. Nyt huomasin, että ajaudun ihan ok olotilasta täyteen epätoivoon/itsekkääseen oloon kun katsoin United 93- elokuvaa. Oli aivan kamalaa kun mietin mitä tapahtuu kun se kone nousee kohta. Kaikki ne ihmiset. Ja minä valitan...

Itkin ja isä lohdutti, mutta käyn vieläkin kierroksilla. En voinut uskoa, että ne tapahtumat on menneet jo vaikka isä kuinka yritti lohduttaa. Jokin ääni päässäni vain sanoi, että ne tapahtuu kohta uudelleen, koska elokuva jatkuu. Sammutin elokuvan niin mitään ei tapahdu. Pääsi äiti ja isäkin iltatouhuihinsa.

Olen niin vihainen itselleni kun en osaa katsoa elokuvaakaan vanhempieni kanssa. Ehkä tämä elokuva oli liian voimakas/tunteellinen..

Olen liian heikko peittämään tunteitani tällä hetkellä. Haluan mennä vain nukkumaan ja odottaa, että saan koko talon itselleni aamulla. Huomenna pitää mennä käymään sairaalalla. Ei kiva..

Täällä taas, mutta siipirikkona

Ajattelin, että ei kukaan huomaa jos olen poissa, mutta on ihmiset ilmeisesti kaivanneet. Syy poissaolooni tulee tässä ja olen todella pahoillani kun en ole päässyt ilmoitamaan mitään itsestäni.


Olin siis tasan 2 viikkoa sairaalassa ja pääsin tänään aamulla kotiin. Kaikki alkoi kun olin matkalla vanhemmilleni kävellen eikä olo ollut kamalan hyvä lähtiessäni. En ehtinyt kävellä kuin pari korttelia kun kaikki muuttui valkoiseksi ja raajat tuntui liian raskaille. Korvissa soi ja jalat oli voimattomat --sitten ei mitään. Seuraava muistikuva on ambulanssissa kun tuntui, että auto teki kamalan jyrkkiä käännöksiä. Lanssimies kyseli muistinko mitä tapahtui, mutta en edes muistanut mikä päivä oli tai omaa henkilötunnustani. Olin siis pyörtynyt kadulle ja samalla iskenyt pääni jonkun rappusen kulmaan. Sain silmäkulmaani 3 tikkiä ja ohimolla on vieläkin ihorikki ja ruma mustelma. Alkuun päähän koski aivan kamalasti, mutta kipulääkkeillä selvisin. Ne auttoivat myös psyykkiseen pahaan oloon. Hävetti kun olin pökrännyt keskelle katua ja jonkun piti soittaa lanssi. En edes halua tietää montako ihmistä näki minut. Mutta tuo tietämättömyys kaivaa minua, ahdistaa.



Ensiavusta minut siirrettiin sisätautiosastolle ja siellä olin sen kaksi viikkoa. Painoni oli tosissaan tippunut vähän viime aikoina ja painoin n.43kg kun osastolle jouduin ja nyt painan 45,8kg. Sisälläni kiehuu kun mietin painon nousua ja kontrollin menettämistä. Kamalinta osastolla olossa oli ruokailujen lisäksi glukoositippa. Alhaisten verensokeriarvojen takia jouduin sellaisen kanssa olemaan jonkin aikaa ja se oli kamalaa. En edes tiedä mitä se aine on, mutta ajattelin heti, että se on sokeria ja se lihottaa. Kuulostan todella tyhmälle, mutta sairaus tekee minusta tyhmän. Olin aivan poikki ja lopen uupunut osastolla enkä jaksanut pistää vastaan kaikissa ruokailuissa. Joskus kieltäydyn koskemasta tarjottimeen kun oli niin oksettava olo edellisestä ruokailusta..

Nyt olen vanhempieni luona ja varmaan pysyn täällä tämän viikon. Siis, vanhemmat ei päästä minua yksin ainakaan viikkoon. Isä sai sovittua lääkärin kanssa, että pääsen sairaalasta jos asun vanhempien valvonnassa vähän aikaa. Ihana isi. Enkä ole sarkastinen tällä kertaa. Vihaan sairaaloita ja jokainen sairaalareissu kasvattaa tätä vihaa. Olin niin onnellinen kun isä sai minut sieltä pois. (Mutta aika tiuhassa tarkkailussa pitää silti olla kun melkein joka päivä pitää sairaalalla käydä...) Mulla ei ollut netillistä puhelinta mukana niin en pystynyt ilmoittamaan mitenkään että missä olen. Minulla oli koko ajan huono omatunto kun mietin, että huomaakohan kukaan etten ole päivittämässä blogia..


Oli ihanaa halata pupua pitkästä aikaa. Tuntui, että se halaus lämmitti ihan sydäntä. Pupu on taas paisunut täällä isän syötettävänä ja huomaa miten sillä on virtaa kun on ollut vaan mun vanhassa huoneessa.

Olen vieläkin yliväsynyt. Olen nukkunut viimeiset 2 viikkoa, mutta en ole levännyt ollenkaan. Sille tuntuu. Päätä särkee vieläkin sen kaatumisen takia ja niska on ihan jumissa. Jalat ovat sen verran huterat etten uskalla lähteä kuistia kauemmaksi seikkailemaan. Huomenna menen ehkä pupun kanssa pihalle nauttimaan syysilmasta jos sää sallii.

Olen palannut ja olen pahoillani jos joku huolestui minusta! Olette minun tuki ja järjen ääni, ja arvostan sitä suuresti <3