#%@&n netti

Mun netti ei halua toimia millään enkä ole osannut sitä otse korjata. Toivottavasti pääsen parin päivän sisällä taas kirjoittamaan. Jos en muuten niin sitten porukoiden koneelta jolla olen nytkin. Kommentit tulee onneksi säpon kautta puhelimeen :)

Pahoittelen... ärsyttää kamalasti kun olisi niin paljon kirjoitettavaa mielessä...

Selvisin hengissä kotiin sieltä verikokeista. Mutta oli taas yhtä vaikeaa kuin aikaisemminkin. Pyörrytti kun sattui ja ajatukset pahensi sitä pyörryttävää oloa. Halusin vaan sanoa niille tädeille, että luovuttakaa jo! Ei mussa ole sitten verta jos ei teidän neulat sitä löydä... Vihaan verikokeita! Varmasti edellisestä postauksesta saitte sen jo selville...

Olin koko aamun syömättä, koska kokeisiin piti olla ravinnotta. Nyt oli tekosyy olla syömättä. Pitää aina keksiä tekosyitä ja nyt oli ihan oikea sellainen. Venytin sitten sitä paastoa ja söin vasta illalla. Tuli 24 tunnin paasto. Oli ihanaa kun pää tuntui turralle kerrankin. Pää humisi tyhjyyttään ja samoin vatsakin. Rakastan sitä tunnetta. Kotimatka oli aika tuskaa kun hengästyi pienimmästäkin mäestä ja välillä silmissä pimeni täysin. Kävelepä sitten kadulla ihmisten ja autojen seassa. Vaaka näytti 44,5kg kun tulin kotiin kaupingilta. Naama vääntyi hymyyn, koska se on alin paino vähään aikaan. Nyt on kuitenkin lupa syödä edes vähän jotain kevyttä, koska paino laskee muuten liian nopeaa mun välitavoitteen ohi. Tunnen kyllä mun kehossa paastoamisen ja rääkkäyslenkkien vaikutuksen. Olisi hidastettava.

Pitäisi käydä taas kampaajalla kun hiukset on kasvaneet liian pitkiksi. Tuntuu, että ne kasvaa ainakin 5 senttiä kuussa. Ei ihan, mutta melkein kerran kuussa pitää käydä kampaajalla ettei hiukset ulotu ihan takapuoleen saakka. Äiti leikkasi ennen mun hiukset, mutta olen alkanut käymään kampaajalla koska haluan että ne leikataan kerroksittain. on helpompi pitää selvänä kun on melkein käsivarren paksuiset hiukset. melkein ;)

Takaisin nukkumaan vai neulalla tökittäväksi?

Tämä on kidutusta nousta ylös näin aikaisin! Miten kukaan jaksaa olla pirteänä tähän aikaan aamusta? Olen ollut jo tunnin hereillä ja olo vain pahenee. 9.20 Olisi aika verikokeisiin sairaalalle ja pelottaa kamalasti. En edes halua teitää kuinka monta kertaa minulta on otettu verikokeita eli uusi asia tämä ei tosissaan ole. Joka kerta se neulan saaminen sinne suoneen on kamalan vaikeaa ja koko prosessi on todella epämiellyttävää. Pitää tökkiä ja muljutella sitä neulaa siellä kädessä. Sattuu kamalasti ja käydään kaikki suonet molemmissa käsissä läpi kaikilla mahdollisilla neuloilla. Suonet haluaa piilotella. Mut laitetaan yleensä lämmittelemään käsiä kuuman vesihanan alle, että kädet lämpiäisi. Olen ehdottanut, että kävisin juoksemassa portaissa, koska liikunnan jälkeen suonet mollottaa kädessä tosi näkyvästi. Hoitajatädit vaan katsoo kieroon..

Nyt haluaisin vain lämpimän peiton alle takaisin. Silmät ei tahdo pysyä auki ja levoton olo leviää koko vartaloon. Vielä pitäisi etsiä jotain vaatteita ja siinä menee ikuisuus. Miksi ihmeessä menin suostumaan noihin kokeisiin näin aikaisin aamusta. Oli taas järki mukana!

Tulen myöhemmin kertomaan monta kertaa pyörryin.

Omatunto myytävänä

Olen käynyt viime aikoina vanhemmilla aika usein, koska äiti on tuonut töistään ylimääräisiä hedelmiä kotiin. Äitillä on oma pitopalvelu yritys ja se tuo aina kaikkea hyvää kotiin kun ne on leiponu ja on jääny ylimääräistä. Eli viime viikolla söin melkein ainoastaan mansikoita, hunajamelonia ja tavallista melonia. Pelkää vettähän tuo on eli paino on edelleen lasku suunnassa. Olin niin onnellinen kun BMI kävi 14 puolella, mutta omatunto kävi kolkuttamaan... Pyörii vaan mielessä lääkärin sanat. "Jos tuolla tavalla ja vauhdilla pudotat painoa niin käy taas huonosti...jne." Inhottaa kun omatunto astuu väliin laihuttaessa. Argh... Toisaalta kaipa se on hyväksi välillä...

Mulla on lihakset ihan juntturassa kun olen lenkkeillyt niin paljon enkä ole tajunnut venytellä ollenkaan. Eilen en meinannut päästä sängystä ylös kun peppu oli niin kipeä. Jalat ei kantanu ollenkaan kun sattu niin kamalasti lonkkiin ja jalkojen sivuille ylös. Tuskaa..

Huono yö, mutta virkeänä aamulla

Viime yönä nukuin taas tosi kevyttä unta. Heräsin pienipäänkin kolahdukseen ja ääneen kadulta. Heräsin vähän väliä ja aloin aina miettimään olinko edes nukkunut. Oli turhauttavaa kun luulin koko yön etten ollut edes saanut unenpäästä kiinni. Heräsin kuitenkin tuntia ennen kuin herätyskello olisi soinut ja olin suhteellisen virkeä. Johtuu varmaan siitä, että nukuin eilen päivällä ahdistuksen jälkeen.

Tänään lähden käymään vanhempieni luona, koska äiti soitti eilen illalla että se tuo töistä mansikoita kotiin. Meinaan kyllä kävellä tuon matkan, sanoivat vanhemmat sitten mitä tahansa. Matkaa tulee yhtensä vähän yli 20km, mutta se on sopiva koko päivän lenkkimäärä. Ja olen kävellyt tuon matkan vanhemmille ainakin sata kertaa. Saisivat porukat huolehtia vähemmän... Käyn vanhemmillani monta kertaa viikossa, mutta isä yleensä ottaa minut kyytiin kun tulee töistä keskustasta.

Pompin taas aiheesta toiseen ja haluan kiittää teitä lukijoita. Kommentit merkitsevät minulle enemmän kuin osaatte arvatakaan ja antavat minulle voimia jatkaa eteen päin. Ei minun elämässäni tapahdu nykyään mitään ja päivän kohokohta on se kun sähköpostiin ilmestyy ilmoitus uudesta kommentista. Tiedetään, olen surkimus, mutta en jaksa ylläpitää muuta elämää... Saan täältä tukea paljon enemmän kuin nykyisestä terapiasuhteestani. Huomasin, että blogillani on jo 101 lukijaa :o Mitä ihmettä! En ole ikinä ollut se suosittu tyttö koulussa tai harrastuksissa (enkä usko että olen nytkään), mutta miten ihmeessä olen saanut näin paljon ihmisiä ympärilleni.

Kiitos teille<3

Jatkoa ahdistukselle

Osasin odottaa huonoa oloa tälle päivälle, koska eilinen oli niin ahdistusta täynnä. Kävin eilen illalla postauksen jälkeen lenkillä, koska en kestänyt olla neljän seinän sisällä. Kotona oli terä ja lääkkeitä tarpeeksi yliannostukseen. En oikeasti ollut jo laskemassa lääkkeitä, mutta mielessä se vain pyöri. Ja miten pelottavalle se kuulostaakin, niin houkuttavalle se tuntui. Anteeksi jos tämä menee liian rankaksi joskus. Tämä on vain elämääni.

Lenkillä otin jalat alleni heti kun pääsin ihmisten ilmoilta pois. Huomasin, että kasvoni vääntyivät tuskasta, hengitys salpaantui ja kyyneleet alkoivat virrata. En nähnyt kunnolla eteeni kun silmät olivat kyyneliä täynnä, mutta halusin juosta kunnes olen tunnoton. En halua edes tietää kuinka monta ihmistä näki punaiset ja kyynelistä kimaltelevat kasvoni. Hävetti kamalasti, mutta en jaksanut välittää. Oli niin paha olla, että en osaa sitä sanoin kuvailla. Välillä oli pakko pysähtyä vetämään henkeä, koska itkeminen ja juokseminen yhtä aikaa ei ole helppoa. Purskahdin itkuun lenkin aikana useita kertoja ja kotiin päästyä oli turta olo. Mikään ei tuntunut millekään. Jalat olivat turrat niin kuin oli pääkin. Olin viipynyt lenkillä jo vähän yli tunnin, koska istuin puiston penkillä aika kauan. Lenkki oli lyhyt, koska olin aivan uupunut kaikesta ahdistuksesta.

Tänään yritin nukkua mahdollisimman pitkään koska en halunnut herätä uuteen päivään. Tunsin kuinka ahdistus hiipi mieleen aamupäivän ajan ja iltapäivällä oli hengiteltävä paperipussiin. Päivällä laskin tämän viikon kaloreita ja se taisi olla virhe. Ruoan ajatteleminen alkoi ahdistamaan kamalasti. Aloin panikoimaan, että söin kaiken sen ruoan mitä kirjoitin vihkoon juuri äsken. Hullua, eikö vain!? Tuntui kuin molemmat keuhkot lakkaisivat toimimasta. Niitä pisteli ja rinnan päällä oli kamala paino. Oli hirveä olo. Missään asennossa olo ei helpottanut. Menin lopulta peiton alle ja nukahdin.

Nyt olo on äärettömän väsynyt, mutta rauhallinen. Vain lopen uupuneena saan rauhallisen tunteen.

Toivon, toivon...

En kestäisi elämää enää kauempaa eli tässä olisi "toivomuslistani":

Toivon, että ihmiset lakkaisivat odottamasta asioita minulta.
Toivon, että minun ei tarvitsisi nähdä ja tavata enää yhtää ihmistä. Toisaalta haluaisin, että ystäväni muistaisivat minua välillä teksiviestillä.
Toivon, että lääkäriini ja terapeuttini jättäisivät minut rauhaan.

Toivon, että voisin heittää kännykkäni mereen.
Toivon, että vanhempani eivät olisi niin huolissaan minusta.
Toivon, että voisin itkeä tämän pahan olon pois.

Toivon, että jaksaisin loputtomasti syömättä mitään.

Toivon, että pääsisin painotavoitteeseeni ja pysyisin siinä.
Toivon, että kaikki lakkaisivat tarkkailemasta minua.
Toivon, että voisin lievittää pahaa oloa muuten kuin viiltämällä tai satuttamalla itseäni.

Toivon, että eläminen olisi helpompaa.

Toivon, että lääkkeeni tehoaisivat.

Toivon, että minua ymmärrettäisiin paremmin.
Toivon, että olisi olemassa yksi ihminen johon voisin luottaa ja kertoa hänelle kaiken sensuroimatta mitään. Ja hän osaisi kuunnella ja antaa apua kuin ammattilainen.
Toivon, että minulla olisi joku jolle voisin purkaa pahaa oloa kun tarve vaatii.
Toivon, että ihmiset eivät tuijottaisi minua kuin olisin todella outo.
Toivon, että joku sanoisi minulle että kaikki on kunnossa ja kaikki tulee olemaan hyvin.
Toivon, että terapeuttini oikeasti välittäisi minusta ja haluaisi kuunnella.

Toivon, että menneisyyteni ihmiset muistaisivat minut ja oikeasti välittäisivät minusta.

Toivon, että kuoleminen olisi helpompaa.

Itkua ja masennusta

Viikonvaihde tuntui kuin tanssille verrattuna tähän ahdistuseen ja masennukseen. Maanantaina rauhoituin kun kävin rannalla lokkien laulua kuuntelemassa. Eilen olin vainoharhainen ja kuvittelin olevani maailman napa ;) kun kaikki kyyläsivät tekemisiäni. Mutta tämä ilta ei ole mitään verrattuna viime viikkoihin ja päiviin. Tällä hetkellä haluaisin vain puhua jollekin ammattilaiselle, joka ymmärtäisi. Haluaisin purkaa tätä ahdistusta ja tuskaa sydämeltäni jollekin. En kestä enää kauaa tätä! En vain tiedä mitä tehdä. En uskalla tehdä mitään. Tarttua puhelimeen.. Koko ajan pyörii mielessä, että pitäisi tarttua terään ja lievittää ahdistusta, mutta mutta.. Jos en pääse puhumaan jollekin pelkään tekeväni jotain pahaa itselleni.

Kerron minkä takia tällaiseen olotilaan jouduin. Näin tänään sairaalassa erästä ihmistä ja muistot tulvivat mieleeni. Tämä ihminen oli erittäin tärkeä minulle vaikka hän ei sitä tiedä eikä ikinä uskoisikaan.

Nytkin itkettää kamalasti, koska on kamala ikävä sitä ihmistä jota näin pitkästä aikaa. Hän on töissä samalla osastolla/kerroksessa missä käyn lääkärin luona ja terapiassa. Olen siellä samassa paikassa käynyt vuosia, mutta en olle nähnyt häntä pitkään aikaan. Olin käytävällä odottamassa lääkäriä ja tämä ihminen vaihtoi pari lausetta kanssani. Olin kauhusta jäykkänä enkä edes tajunnut mitään. En uskonut, että hän olisi puhunut minulle koska hän vaikutti aina sille ettei olisi välittänyt minusta yhtään. Silti opin vuosien saatossa arvostamaan häntä ja kiinnyin häneen. Vain ne pari sanaa tänään aiheuttivat kamalan ikävän ja kaipuun.

Tuntuu, että olen ihan lukossa kun ajatus katkeaa koko ajan. Aloitin kirjoittamaan tätä jo pari tuntia sitten, mutta on ollut tuskaista päästä eteen päin. Keskittymiskyky on täysi nolla. Ja oikeasti on vaikea kirjoittaa kun meikit valuvat poskia pitkin mustina vanoina ja silmiä kirvelee.

Paranoiaa

Olen ollut niin vainoharhainen taas. Tuntuu, että kaikki kyylää mun tekemisiä taas. Kaikki katsoo mua ikkunoista kun käyn ulkona. Täytyi laittaa verkot kiinni kun en halua, että kukaan katsoo mun ikkunoista sisään. Kaikki tuijottaa mua autoistaan. Arveluttaa nuo sisäpihaan ajavat autotkin. Mitä ne täällä tekee... Ulkona on liikaa ihmisiä. Ahdistaa kamalasti ja haluaisin vaan ottaa tauon tästä kaikesta. Pelottaa ja masentaa ja ahdistaa. Rauhottavia olen napsinut päivän mittaan, mutta mikään ei ole auttanut. (siis sallittavan määrän) Jalkoja kihelmöi ja raajat on melkein tunnottomat, mutta päässä on tohinaa. Ahdistus ei halua jättää mua rauhaan. Taidan mennä jo makaamaan sängyn nurkkaan ja otan pupun viereen turvaksi. Sitä on hyvä rutistaa kun on paha olla. Onneksi Otto on sellainen sylipupu joka viihtyy sylissä rapsuteltavana.

Eilen oli ihanaa käydä katsomassa merta. En edes muista millon viimeeksi kävin siellä. Muistan vaan, että kävin mun vakio paikassa melkein joka ilta kun palasin Tampereelta Helsinkiin. Koko elämäni pyörin Helsingissä ja olin niin kyllästynyt tähän kaupunkiin siihen aikaan kun pääsin TAMKiin opiskelemaan. Oli virkistävää päästä uusiin maisemiin, mutta vasta siellä huomasin miten oma kotikaupunki on rakas. Mulle tuli ikävä mun asuntoa (tai mummoni entistä asuntoa, nyt minun) ja opin vihaamaan uutta opiskelija-asuntoani. Se ei tuntunut omalle enkä voinut ajatella muuta kuin asunnon entisiä asukkaista. Yh, vaikea selittää, mutta siisteyshulluna se oli ahdistavaa.. Ikävöin omia vakio lenkkejäni ja tuntui kuin olisin muuttanut ulkomaille. Ikävöin kaikkea eikä täysi-ikäiselle ihmiselle pitäisi tulla koti-ikävää! nyt on turvallinen olo asua rakkaassa Kaisaniemessä ♥

Tuntuu, että pompin taas aiheesta toiseen ja sen on varmasti todella ärsyttävää lukea. Sanokaa oikeasti jos mun tekstit on liian epäselviä. Nytkin pomppasin vainoharhaisuudesta Tampereella asumiseen. ei hyvää päivää... mutta tekisi vain mieli kirjoittaa ja kirjoittaa.

Taas yksi turha päivä

Taas yksi tylsä päivä takana ja mitä sainkaan aikaan? En yhtään mitään. Istuin koko päivän olohuoneen lattialla pupu vierelläni ja katsoin telkkaria samalla kun räpläsin läppäriä. Tyypillinen päivä. Onneksi kommentit piristivät valtavasti päivääni enkä tuntenut oloani täysin yksinäiseksi. Olen koukussa niin moneen asiaan ja digiboksi on yksi niistä. Tallennan sille päivässä tuntitolkulla ohjelmaa ja katson sitä sitten seuraavana päivänä. Mun häntäluu on varmaan jo hiusmurtumilla kun se on niin kamalan kipeä lattialla istumisesta. Vatsojn tekeminen on yhtä tyskaa.. Ja iho häntäluun kohdalta on sillein inhottavasti kuivunut ja muuttunut vaalean ruskeaksi. Nättiä... Mutta ansaitsen sen.



Oli mulla varmasti asiaakin, mutta unohdin sen kun olen jo ottanut nukahtamislääkkeen.

Huomenna aion kävellä katsomaan merta jos on hyvä päivä. Mun on saatava itseni ulos kämpältäni muutenkin kuin pakkolenkeille. En käy töissä. En käy koulussa. En näe kavereitani ikinä. Päivänvalolla liikkuminen on ahdistavaa, mutta huomenna kokeilen jos uskaltaisin. Haluan vain eroon näistä ahdistavista ajatuksista ja rauhoittua kuuntelemalla lokkien laulua ja katselemalla meren vellovaa pintaa.

Kyselystä ja mittani

Tein täällä pari viikkoa sitten kyselyn ja kysymys kuului "Ilmoitanko painoni ja BMI:n täällä blogissa?" Vastauksia tuli seuraavasti.

Kyllä molemmat.
107 (83%)

Paino.
7 (5%)

Painoindeksi (BMI).
14 (10%)

Et.
4 (3%)

Et todellakaan!
3 (2%)

Ääniä yhteensä: 128



Syy tähän kyselyyn oli se, että halusin tietää häiritseekö joitain lukijoita jos ilmoitan täällä välillä painoni. Luulin todellakin, että äänet menisivät puoliksi eli puolet haluaisivat minun ilmoittavan painoni ja puolet ei todellakaan. Olin väärässä. Kerta vain muutamalla on jotain sitä vastaan niin en anna sen häiritä.

Jossain vaiheessa minua alkaa kuitenkin hävttämään läskit numeroni enkä niitä kehtaa täällä ilmoitella. Mutta tiedämpähän ainakin ettei lukioitani häiritse..

Olen täällä aiemminkin ilmoittanut mittojani, mutta paljastetaan ne tässä kaikki kerralla. Olen 173cm ja tänä aamuna vaaka näytti 45,2kg. Eli BMI on 15,1. Hävettää kun vaa'an lukema on noin iso verrattuna kaikkiin muihin... :( Olen aina halunnut olla lyhyempi että vaa'an lukematkin voisivat olla pienempiä. Vaikea selittää ja tyhmää.. (Väli)tavoitepainooni ei ole enää kuin kilo matkaa ja taidan jäädä siihen vähäksi aikaa. En ole ikinä ollut täysin tyytyväinen pienissäkään painossa ja on sellainen olo että pitää aina vaan laihduttaa enemmän ja enemmän.. En ole tyytyväinen tähän painoon enkä näytä mielestäni laihalle. Vihaan itseäni!

sietämätön olo

Nyt illan aikana iski aivan järkyttävä ahdistus. En voi olla hetkeäkään paikallaan kun vatsanpohjaa kihelmöi ja on niin levoton olo. Sitten taas olen niin väsynyt etten jaksaisi olla jalkeilla ollenkaan. Haluaisin mennä jo nukkumaan, mutta tämä karsea olo ei anna unen tulla. Mahaan koskee ja tuntuu, että kurkku sulkeutuu kohta umpeen. Raajat on painavat kuin lyijy, mutta niitä kihelmöi ihan kun jännittäisin jotain. Tuntuu kun pitäisi lähteä kohta johonkin ja jännittää. Perhosia vatsanpohjassa ja levoton olo ajaa mut hulluksi. Koko ajan tulee vilunväreitä ja pitää lähteä liikkeelle.

Haluaisin huutaa niin kovaa kun keuhkoista lähtee. Haluaisin purkaa ahdistusta johonkin, mutta voimat ovat loppu tältä päivältä. Tämän postauksen kirjoittamisen aikana on pitänyt nousta ainakin sata kertaa lattialta seisomaan, koska levottomat väreet on aivan kamalan tuntuisia.

En kestä tätä elämää enää. Tämä on liikaa... Edes rauhoittavat ei ole auttaneet ja otin vielä ylimääräisen mielialalääkkeen. terään en saisi turvautua, mutta en tiedä miten saan tämän pahan olon pois tällä kertaa.

Tapojen orja

Revin itseni päivällä pakolla sängyn pohjalta ylös. Viime yönä nukuin koko yön heräämättä ollenkaan ja aamulla oli tuskaa nousta ylös. Olisin halunnut vain jatkaa uniani, mutta pääni pakotti minut kuluttamaan kaloreita. Ei sängyssä makaaminen ole sallittua. Lepääminen olisi oikea lääke väsymykseen ja uupumukseen, mutta sh vei voiton tänään. Olen armottomasti jäljessä tämän viikon liikuntatavoitteesta kun olen synkistellyt sängyn pohjalla. Sängyssä maatessani valveilla en voi ajatella mitään muuta kuin kaloreiden kulutusta ja ruokaa. Ne ajatukset vainoavat minua. Niistä ei pääse eroon ja se tekee minut hulluksi. On tehnyt jo viimeiset 10 vuotta...

Kävelin vanhempieni luokse Vartiokylään jonne matkaa kertyy vajaa 11km. Yritin pukeutua lämpimästi mutta kylmä tuuli meni syöraan kahden paksun fleecetakin läpi. Se oli kamala lenkki, koska tärisin kauttaaltani. Purin vain hampaitani yhteen ja koitin kävellä niin lujaa kuin vaan jaksoin. Silmät vuotivat koko matkan ajan kun kaikkea möhnää lensi silmiin. Näytin varmasti, että olin itkenyt kun päsin vihdoin vanhemmille. Isä kysyi heti ensimmäisenä, että onko kaikki kunnossa. Näytin kuulemma isän mielestä, että en olisi syönyt moneen päivään mitään. Kumma kun minä en huomaa mitään. Hmm...

Isä vei minut puoliväkisin takaisin kämpälleni autolla. Vanhempani eivät tykkää, että kävelen heidän luokse kun matkaa tulee edes takaisin kuitenkin yli 20km. Tykkään kävellä sen matkan ja olen tottunut siihen, mutta vanhemmat ei. Äiti alkoi valittamaan kun ovat ostaneet mulle oman auton ja maksavat autopaikasta enkä kuitenkaan käytä autoa. Ollaan sovittu, että käyttäisin autoa aina kun menen heillä käymään. Mutta kun siitä tulisi juuri sopiva kävelylenkki..

Olin kyllä aivan poikki kun pääsin lopulta kämpälleni takaisin. Jalkoja pakottaa ja on kylmä. Vihaan tuulista ilmaa.. Ajattelin, että keväinen ilma ja kävelylenkki piristäisivät, mutta jokin kiskoo minua syvemmälle ja syvemmälle masennuksen mustaan aukkoon. Olenkohan jo pudonnut sinne mustaan aukkoon eikä paluuta takaisin enää ole?

Kiitos ihanista kommenteista teille<3

Olenko näkymätön?

Olen viime päivinä syöksynyt syvemmälle masennukseen ja on ollut mahdotonta saada ajatuksia kasaan. En jaksa nousta sängystä ja kaikki näyttää harmaalta. Nyt on kevät ja kaikkienhan pitäisi olla iloisia! Mä en vaan jaksa mitään. Syöminen on entistä vaikeampaa. Nyt ei riitä pelkkä ahdistumien tämän päivän ruokailusta vaan masennun jokaisesta suupalasesta. Olen alkanut ajattelemaan, että ei mun tänään tarvitse syödä kun söin jo eilen. Aikaisemmin saatoin ajatella, että olen jos syönyt 500kcal tänään eli riittää tältä pääivältä. Olen vain liian väsynyt välittääkseni.

Eilen mietin illalla, että olen väsynyt tähän kaikkeen. Siis en sillä mielellä, että haluaisin hoitoon parantuakseni. Tuntui pahalle ajatella kaikkea mitä olen viime kuukaudet tehnyt. Mitä olen saanut aikaan. Ja mitä en ole saanut aikaan. Olin vain väsynyt kaikkeen. Haluaisin vain nukkua ja nukkua tuntematta mitään. Välillä minulle tulee hetkiä jolloin mietin minkä takia rääkkään ja kidutan itseäni, mutta en saa pidettyä siitä ajatuksesta kiinni. Näitä ajatuksia minulle on tullut aina kun olen päässyt alhaisiin painolukemiin. Ne ajaukset menevät kuitenkin ohi yhdessä hujauksessa..

Viime aikoina olen myös tuntenut itseni täysin hyljätyksi terapiassa. Ehkä suurentelen asioita päässäni, mutta tuntuu kuin minulle luvattaisiin asioita ja sitten jätettäisiin tyhjän päälle. Luvattiin tiheämpiä tapaamisia terapeutin kanssa kun olo on huonompi. Kerroin huonosta olosta terapeutille viikko sitten ja hän lupasi soittaa minulle ja sopia lisää aikoja. Ei ole kuulunut soittoa. Eilen oli taas meidän toinen viikottainen tapaaminen eikä hän puhunut mitään aikojen varaamisesta. Tuli sellainen olo kuin olisin ilmaa vain.

Okei, vihatkaa vaan kaikki minua. Tiedän että olen hyödytön, ärsyttävä, maan vaiva, jne, mutta se silti satuttaa kun siitä muistutetaan minulle. Jos ette halua nähdä minua ja vaivaan teitä niin paljon niin unohtakaa minut kokonaan!

Piti kirjoittaa enemmänkin, mutta itkettää niin etten näe näppäimiä...

väsy

En nukkunut taaskaan kuin pari tuntia. Arvasin eilen illalla, että koko päivän laiskottelu kostautuu ja niin kävi. Puolenyön jälkeen kävin vielä iltalenkillä, koska jalat olivat niin puutuneet ja levottomat. Jalat olivat ihan unessa enkä olisi millään jaksanut kävellä, mutta pakotin itseni jatkamaan. Ei mikään mukava lenkki.

Olen viime aikoina alkanut pelkäämään rappukäytävässä liikkumista öisin. Siis voiko minulle tulla valittamaan siitä, että lähden ulos aamun pikkutunneilla ja paukuttelen ovia? En tietenkään tahallani paukuttele ovia vaan yritän mielestäni olla mahdollisimman hiljaa. Olen aina ollut yöeläjä ja tykkään käydä tupakalla tai lenkillä vielä yöllä.

Kotona lenkin jälkeen yritin päästä mahdollisimman nopeasti nukkumaan, mutta ei siitä mitään tullut. Konetta en saanut kiinni millään, koska aina löytyi jotain tarkastettavaa. Piti katsoa oliko joku päivittänyt blogiaan tai muuta sen tapaista. Hampaiden ja naaman pesu on kamalan vaikeaa. Viivyttelen ja välttelen sitä mahdollisimman myöhään. Vessassani tulee tosi kylmää vettä ja kasvojen pesu on tosi inhottavaa. Kun vihdoin pääsin sänkyyn vähän 3 jälkeen olin vielä täysin virkeä. Luin kirjaa kunnes 4.45 vihdoin luovutin väsymykselle. Ulkona oli täysin valoisaa ja linnut lauloivat. Oli ihan outoa käydä nukkumaan niin valoisalla. Päässä humisi ja silmät näytti ihan kummia väsymyksestä.

Unohdin siirtää herätystä ja kello soi 7.15. Pomppasin sängystä täysin virkeänä ylös ja huomasin vasta matkalla vessaan, että nyt on jokin pielessä. Tuntui kuin olisin nukkunut täydet 12 tuntia, koska ei väsyttänyt yhtään. Ehkä en ollut edes päässyt kunnolla nukkumaan kun ei väsyttänyt. Heräsin sitten 11 aikoihin kun naapurin tv kuulutti täysillä jumalanpalvelusta. Mihinkään ei ole inhottavampaa herätä kuin tuollaiseen. En tunnusta olevani ateisti, mutta en tiedä uskonkokaan. Jumalanpalveluksen kuuleminen herätti melkein inhoa, koska kuulin täsmälleen mitä siellä sanottiin enkä voinut olla samaa mieltä. Toivottavasti en nyt suututa tai aiheuta pahaa mieltä kenellekään sanomalla tämän.

Aamulla jatkui eilinen tyhjä ja ahdistava olo. Otin pupun viereeni ja halasin sitä. Tuli ikävä jotain. Ensin tuli mieleen vanhemmat. Tuntui kun olisin ollut taas lapsi ja olisi ollut ikävä äitiä ja isää. Samanlainen tunne kuin joskun lapsena lähdin aamulla kouluun enkä olisi millään halunnut, koska tuli ikävä vanhempia. Mutta ei se ollut sitä ikävää. En saanut oikein tunteesta kiinni ja se jäi vellomaan irtonaisena päähän. Minulla oli vain ikävä jotain, mutta en tiedä mitä.

Nyt väsyttää enkä jaksaisi tehdä mitään. En jaksanut mennä edes vaa'alle. Eli painoni paljastan ensi viikon alussa. Olen niin väsynyt, että en tiedä miten heikko mieleni jaksaisi jos paino olisi noussut..

Olen taas hukannut tämän päivän. Olen istunut koko päivän lattialla ja katsonut koneella elokuvia. Takapuoli on ihan puutunut kun istuinluut haluavat kaivautua ihosta läpi. Häntäluuhun koskee mielettömästi, mutta kai olen sen ansainnut. Ainut asia mistä piristyin päivällä oli pihakeinussa istuminen tupakalla. Oli mukavaa kun keksin uuden "turvapaikan". Tältä päivältä jäi luitenkin sisälle tyhjä ja ahdistava olo. Olisi pitänyt saada aikaiseksi jotain, mutta en tiedä mitä. Olisi pitänyt kuluttaa kaloreita, mutta toisaalta en syönyt melkein mitään joten ei olisi ollut mitään kulutettavaa.

Tälle mitättömälle päivälle en osaa keksiä edes otsikkoa. Kuvat eivät taho latautua millään, joten antaa olla.

Huominen ei saa olla samanlainen kuin tämä päivä. Pitäisi tehdä edes jotain hyödyllistä.

Kevään ihmettelyä

En osaa innostua keväästä enää samalla tavalla kuin nuorempana. Ennen vihasin masentavan pimeää ja kylmää talvea enkä olisi millään jaksanut odottaa kevään tuloa. Talvet tuntuivat loputtoman pitkille kun joka aamu oli herättävä armottoman aikaisin ja käveltävä pimeässä kouluun. Päivien piteneminen ja lumen sulaminen loivat kuitenkin toivoa, että lämmin kesä on tulossa. Rakastin kevään tuoksua. Uusia silmuja puissa. Vihreitä ruohonkorsia pilkisti kuolleiden viime syksyn lehtien alta. Masentava talvi oli ohi ja iloinen kesä on edessä. Miksi minulla ei ole samaa tunnetta nyt? Haluaisin vain pimeän ja masentavan talven takaisin. Haluaisin kaivautua sängyn pohjalle peiton alle ja nukkua kunnes valoisa kesä on ohi.

Tältä kesältä ei ole mitään odotettavissa. Ei suunnitelmia. Kalenterin sivut ovat täynnä tapaamisia terapeutin ja lääkärin kanssa. En haluaisi taas yhtä kuumaa ja pölyistä kesää kaupungissa. Haluaisin äältä pois jonnekin missä on raikasta ilmaa. Jonnekin missä on vapaata eikä muita ihmisiä. Kun vain olisi olemassa sellainen paikka..

Aamulla taas surin rakasta serkkuani. Hän kuoli auto-onnettomuudessa kun olin 16-vuotias. En ole kai päässyt siitä vieläkään yli, koska Sanna on mielessäni lähes joka päivä. Hänen ajatteleminen tuo kyyneleet silmiini yleisillä paikoillakin. Olisi pitänyt käydä kaupassa ostamassa maitoa ja hedelmiä viikonlopuksi, mutta en kehdannut lähteä näyttämään punaista naamaani kenellekään.

Tein tuon kyselyn, koska arvelin että jotkut saattaisi suuttua jos alan ilmoittamaan painoni ja/tai painoindeksini postauksissa. En tiennyt häiritseekö joitain lukijoita jos ilmoitan painoni.. Ilmeisesti tällä hetkellä 5 lukijaa ei halua tietää kumpaakaan. Minä arvelin kyselyä suunnitellessani, että tuloksesta tulisi noin 50-50. Eli puolet haluaisi tietää painoni ja puolet ei todellakaan haluaisi minun ilmoittavani sitä. Olimpa väärässä. Huomenna katson uudestaan kun on kysely loppunut. Ei tästä tänään enempää..

Ikävä

Sannalle siellä jossain.

On kamala ikävä sua.

Huono päivä

Terapeutin luona meni huonosti tänään. Ei ollut ensimmäinen kerta. Olen vasta pari kertaa hänen luonaan käynyt, mutta tänään olin itkeä silmät päästäni. En tiedä mistä se itku tuli, koska ei puhuttu mistään ihmeellisestä. Itken todella paljon itsekseen kotona, mutta vieraille se on vaikea näyttää. Tänään olen itkenyt monta kertaa. Olen seonnut laskuissa. Hävetti kamalasti näyttää punaista ja pöhöttynyttä naamaani terpeutille. Hävettää mennä sinne ensi viikolla. En tiedä panikoinko ja perunko ajan viimetipassa.

Riitelin tänään vanhempieni kanssa. En osaa puhua asioista normaalilla äänellä vaan alan aina huutamaan. Äiti alkaa huutamaan kanssa ja sitten molemmat huudetaan. Harvoin me riidellään, mutta välillä on selviteltävä asioita. Ihan kuin vanhempani välttelisivät herkkiä aiheita etteivät vain pahoittaisi mieltäni. En säry niin pienestä...

Huomenna minulla alkaa viikonloppu. Päivällä vain yksi meno ja sitten olen vapaalla koko loppu viikon. Ei lääkärin tapaamisia. Ei terapeutin kanssa keskusteluja. Ei neulalla tokkimisiä tai sydänfilmejä. Huomenna istun iso karkkipussi sylissä katsomaan viikonlopun Frasierit. Odotan sitä, mutta sen vaan halua kertoa mitä karkeille tapahtuu. En jaksaisi tätä jatkuvaa sairaalalla ramppaamista.

Tänään olen selvinnyt pelkillä nesteillä. Vanhemmilla otin pari haukkua leivästä, mutta riidan takia jätin tahallani syömättä. Enkä vihaisena pysty IKINÄ syömään. Mitäköhän vaaka näyttää huomenna... Pelottaa ja jännittää.

Pimeä aurinko

Miten ihmiset voivat piristyä kevään tulosta ja päivien pitenemisestä? Minun olo tuntuu päivä päivältä vaikeammalta ja ahdistuneemmalta. Se johtuu valoisista päivistä ja ihmispaljoudesta kaduilla. Talvella ihmiset eivät vaivaantuneet lähteä kävelemään loskapaska kelillä ja pystyin käyttämään tilannetta hyväkseni. Kohta on valoisaa 24 tuntia vuorokaudessa ja minun pää varmaan räjähtää. Miten pääsen pakoon valoisuutta? Minun musta mieli kaipaa pimeyttä. Valo koskee silmiin.

Aurinkoinen ilma tuo ihmisiä kaduille ja näihin aikoihin olisi pitänyt jo vaihtaa kevät vaatteisiin. Pitääkö minun jo laittaa talvivarastoon pipo, trikoohousut(lämpöhousut päällyshousujen alle), toppatakki, villahuivi ja lasketteluhousut? Jos niitä vielä saattaisikin tarvita. Haluaisin pitää kesä vaatteita, mutta tuntuu etten ole vieläkään tarpeeksi laiha. Paljastetaan, että BMI on 15,6 tällä hetkellä. En haluaisi paljastaa paksua ihoani kenellekään, koska se on niin inhottavan näköinen. Toisaalta en haluaisi pitää liian paljastavia vaatteita vanhempieni lähellä, koska he kauhistelevat aina kuinka laihalle näytän. Olen kyllästynyt siihen ja suutun siitä hyvin nopeasti.. Siis en käytä paljastavia vaatteita, mutta kaikki hupparia kevyemmät vaatteet ovat paljastavia minun mielestä ;)

Rakastan kuitenkin keväisin sitä hetkeä kun alkaa hämärtyä ja lokkeja lentelee ympäriinsä. Siitä tietää, että on tullut kevät. Ulkona on muutakin elävää kuin minä. Voisin kävellä vaikka loputtomiin iltaisin lenkillä kun lokit rääkkyvät ja hämärä imaisee minut vähitellen pimeyteen.

Paino sanoo ylös ja alas!

Rakastan tuota kuvaa!

Vappu meni minulta lenkkeillessä ja kotona mököttäessä. Pelottaa, että erotuin liikaa joukosta kun kävin perjantaina ja lauantaina hölkkälenkillä puolenyön aikoihin. Oli aika paljon ihmisiä liikkeellä. Minulla oli lenkkivaatteet päällä ja kaikilla oli hienot baarivaatteet päällä. En edes halua teitää mitä musta kuiskittiin kun näytin niin kamalalle. Asun kaisaniemessä ni törmäsin pakosta ihmisiin että pääsin syrjäsemmille seuduille lenkkeilemään. Hävetti... Halusin vaan pitää ajatukseni poissa aikaisempien vappujen tapahtumista. Halusin juosta ajatuksiani karkuun. Valitettavasti se ei aina toimi..

Onnistuin muutamassa päivässä pudottamaan melkein kilon. En tiedä yritinkö edes. Vaa'alle astuessani ajattelin vain "hups". Ja ihan vain sen takia, että söin yhtenä päivänä enemmän kuin normaalisti. Söin 2 leipää ja vappumunkin, mikä on minulle paljon kun normaalisti elän kaakaolla ja minun turvaruuilla. Olen kauan pinnistellyt ja rääkännyt itseäni jotta pääsisin seuraavaan alempaan kilolukuun. En edes muista millon viimeeksi olen ollut siinä luvussa. Ainakin vuosi siitä on aikaa.

Tästä painosta minulla olisi vajaa 2kg painoon, jossa voisin olla tyytyväinen jonkin aikaa. Tuo kilomäärä ei ole edes iso. En kuitenkaan uskalla alkaa näännyttämään itseäni parin vaivaisen kilon takia, koska minulla on jo ennestään sydämessä ja maksassa vikaa. Minun oikeasti pitäisi rankaista itseäni, koska olen näin hyödytön ihminen ja vaivaksi kaikille ihmisille. Nälkään nääntyminen on yksi pahimmista rangaistuksista mitä tiedän...

Nämä nopeat laihdutukset menee kuitenkin usein pieleen. Ajattelen painon tippumisen jälkeen, että kyllä mä voin vähän syödä nyt kun paino on laskenut. Sitten en osaa lopettaa syömistä vaikka syönkin vain parisataa kcal enemmän päivässä kuin normaalisti. Silti paino nousee vähitellen takaisin ja jää jumittamaan. Noin se menee melkein aina..